Ulkona harmaata ja minun pään sisälläkin vallitsee harmaus. Mikään ei kiinnosta, mitään ei saa aikaiseksi ja tuntuu että millään ei ole mitään väliä. Huoli huomisesta ja toimeentulosta nousee taas jatkuvasti ajatuksiin ja vaikka kuinka yritän ajatella että kyllä minä selviän niin siitä huolimatta tuntuu että nyt tulee se viimeinen pisara. Tunnen epäonnistuneeni sijaisvanhempana täysin ja mietinkin päivittäin että lasten olisi varmaan paljon parempi muualla kuin täällä minun luona.
Toimeentulohuoli alkoi siitä kun lukiolainen on ruvennut puhumaan että hän voisi muuttaa lukiopaikkakunnalle. Toki hän täyttää jo 17 vuotta mutta jotenkin olen ajatellut että asuisi vielä lukioajan täällä kotona. Tyttö on sellainen pikkutyttö ja pelkään että jos hän muuttaa niin koulu unohtuu. Ja muutenkin se elämänhallinta on vielä hakusessa. Mutta jos haluaa muuttaa ja sosiaalityöntekijä antaa luvan niin tyttöhän muuttaa. Toivottavasti miettii vielä ja sosiaalityöntekijän keskustelee tytön kanssa ja pohtivat yhdessä todella tarkasti mikä olisi hyvä ratkaisu.
Seiskaluokkalaisen kohdalla on päivittäin tunne että en jaksa hänen kanssaan. Kehitysvammapuolen väki tulee lokakuussa ja sinne asti yritän pinnistellä. Koululla pidettiin palaveri viime viikolla; paikalla sairaalakoulun ope ja psykologi. Mutta ei sillä ollut mitään merkitystä koska samat asiat olin minä ja kaikki opettajat jo epikriiseistä luettu ja suunniteltu opetus sen pohjalta. Koulussa pojalla menee onneksi hyvin mutta kaikki mahdollinen takkuaa täällä kotona. Ja sitähän minä en oikein jaksaisi.
Näillä mennään nyt elämässä eteenpäin ja on vain toivottava että jossain vaiheessa vähän kirkastuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti