Elämää erityisen kanssa

Viime päivinä on tullut taas hyvin esille se minkälaista on arki erityisnuoren kanssa. Joskus se jopa naurattaa mutta valitettavan usein ärsyttää.  Eilen oli taas sellainen päivä että en oikein tiennyt mitä sanoa.

Kunnan miehet kävivät laittamassa kadun varteen aurausviitat. Jostain kumman syystä laittoivat nyt viittoja tavallista enemmän joten viitat ovat tietysti tiheämmin kuin esim. viime talvena. Syötiin eilen päivällistä ja kasiluokkalaista vaivasi koko ajan ikkunasta näkyvä aurausviitta. Se ei kuulemma saa olla siinä koska se ärsyttää. Iltapalan aikaan sälekaihtimet oli kiinni ja poika ei viittaa nähnyt. Aamulla en viitta-asiaa muistanut ja avasin sälekaihtimet ennen aamupalan syöntiä. Koko aamupalan ajan poika taas jankutti siitä että viitta ei saa olla siinä koska se ärsyttää. Lopulta suutuin ja sanoin että käy teknisessä toimistossa tekemässä asiasta valitus. Kehotin kiskaisemaan viitan irti ja viemään se mukanaan. Siinä vaiheessa poika onneksi älysi lopettaa jankuttamisen. Mielenkiinnolla odotan jatkuuko sama jankutus kunhan koulusta tulee ja rupeaa syömään välipalaa.

Joku päivä sitten ostin pojalle uuden hammasharjan. Se on sellainen tavallista vähän pienempi koska pojalla on todella pieni suu ja aikuisten hammasharjalla ei pesu onnistu kunnolla. Ei toki pese millään harjalla kunnolla hampaitaan mutta tuollaisella vähän pienemmällä homma hoituu jollain tavalla. Heti ensimmäisenä iltana valitti miten on taas ostettu vauvojen hammasharja ja tällä ei voi pestä hampaitaan. Eilen illalla poika tuli hampaiden pesun jälkeen taas valittamaan miten huono hammasharja hänellä on. Harjakset katkeilee suuhun kun hän puree harjaa, harjan pitää olla isompi koska sillä on helpompi pestä hampaat ja en edes muista kaikkea mitä hän luetteli.  Kuuntelin aikani, kävelin rahapussilleni ja kaivoin 4 euroa ja annoin pojalle. Pyysin että menee itse kauppaan ostamaan juuri sellaisen hammasharjan joka on hyvä. Vastaus oli että ei tämän kylän kaupassa ole hyviä hammasharjoja ja jätti rahat tuolille. Meillä melkein asuva toinen aikuinen kommentoi että ilmeisesti pitäisi olla teräsharja ettei harjakset katkeilisi hampaita pestessä.

Maanantaina oltiin pojan kanssa lääkärireissulla kaupungissa ja päätin hyödyntää reissua myös vaateostoksiin. Poika pukeutuu vain verkkareihin mutta nyt tiedossa pääkaupunkireissu ja ajattelin että siellä tarvitaan farkkuja. Mentiin nuorten myymälään ja palvelualtis myyjä saapui paikalle. Kyselin farkkuja ja myyjä sanoi että voi olla ettei noin pientä kokoa löydy. Kaiveli sitten farkut ja pyysi että poika niitä sovittaisi. EN HALUA oli vastaus. Myyjä kohteliaasti sanoi ettet sinä voi housuja ostaa sovittamatta. EN HALUA, poika jatkoi.  Myyjä katsoi vähän hämmästyneenä ja sanoi sitten että tuolta henkan ja maukan lastenosastolta voisi löytyä housuja joissa vyötäröä voi säätää. Niitä housuja meillä on ennenkin käytetty joten suunnistimme sinne. Sieltä löytyi farkut joissa tuo kuminauha vyötärössä ja niinpä ostettiin mustat ja siniset farkut senttikoon mukaan ilman että niitä kaupassa sovitettiin.

Vaatekaupasta jatkettiin kenkäkauppaan mutta jostain kumman syystä siellä oli myynnissä vain "paskoja ja huonoja" kenkiä.  Tämän kerroin myyjälle kun hän tuli kysymään voiko auttaa. Hyvän näköisiä kenkiä siellä oli mutta pojan mielestä huonoja. Tässä vaiheessa sanoin aika äkäisellä äänellä että siitä vaan kulje talvi niillä linttaan poljetuilla HYVILLÄ kengilläsi joilla olet koko kesän kulkenut. Voi olla että -30 asteen pakkasessa nilkkoja ja varpaita voi vähän palella. Eteisessä odottaa kyllä lyhytvartiset goretex-kengät mutta niitä ei voi käyttää kun ei halua eikä kenellekään muulla sellaisia ole. Varressa on vetoketju ja on liikaa vaadittu että kumartuisi ja laittaisi vetskarin kiinni.

Lääkärin vastaanotolla poika istui takki leukaan asti kiinni, lippis päässään ja kännykkä kourassa. Kaikkeen mitä lääkäri kysyi vastasi että en tiedä.   Eli oikein mieltä ylentävä lääkärireissu ja kaupunkireissu.