Yhteys biosukuun

Pitkän sijaisvanhemmuuden aikana on tullut koettua jos jonkinlaista yhteydenpitoa lasten biosukulaisten kanssa. Kun aloitin hommat täysin noviisina sijaisäitinä (perhehoitajana) niin ajattelin että mahdollisimman avoin yhteys on lapsen kannalta paras. Ajattelin myös että vanhemmat ja muutkin sukulaiset varmaan nauttivat avoimesta yhteydestä ja näin saadaan luotua hyvä ja toimiva suhde molempien perheiden välille. Sillä yhdessähän lasta hoidetaan; biovanhemmat ovat edelleen vanhempia kaikkine oikeuksineen.  Mutta ajanmyötä nämä ajatukset karisivat ja siinä vaiheessa kun tapaamisia oli 6 viikon sisällä kolme vaikka asiakaspalvelusuunnitelmassa niitä oli merkitty vain yksi, minäkin "heräsin". Viimeinen herätys oli siinä vaiheessa kun kasvatus-ja perheneuvola lausunnossaan ehdotti tapaamisten harventamista mutta sos.työntekijä lisäsi tapaamisia niin ajattelin että tiukat raamit on kuitenkin hyvä olla olemassa jo alusta lähtien. Niitä voi sitten tarvittaessa höllentää.

Näillä ajatuksilla olen sitten työtäni tehnyt ja omasta mielestäni siinä onnistunutkin. Myös vanhemmilta olen saanut yhteistyöstä kiitosta.  Toki jossain vaiheessa oli vaikeaa mutta jälkikäteen on yhdessä juteltu ja huomattu että asiat on menneet niin kuin niiden on tarkoitettu menevän. Vaikka tietyt asiat ovat tuntuneet joskus kipeiltä ja sattuneet sydämeen niin niiden merkitys on vuosien myötä selvinnyt.

Joskus se yhteys biovanhempaan katoaa pitkäksi aikaa ja se on lapselle surullista. Välillä on maattava lattialla ja itkettävä ikävää. Karjua suoraa huutoa kysymyksiä siitä miksi vanhempi ei halua tavata. Olenko minä niin ilkeä ja ruma lapsi ettei äiti/isä halua minua nähdä? Miksi äiti/isä ei tule minua tapaamaan vaikka asiasta on sovittu? Miksi äiti/isä ei tule "tädin" luokse asioista juttelemaan?  Kaikesta tästä olen 5 vuotiaan kanssa jutellut paljonkin. Aika suorin sanoin olen asioista puhunut ja toivonut että lapsi ymmärtäisi ettei tapaamattomuus johdu hänestä vaan vanhemmasta itsestään.  Sitten kun vanhempi tulee paikalle tai häneltä tulee postia niin se on lapselle ilon päivä. Jokainen äidiltä ja isältä saatu postikortti on laitettu esille ja ne ovat päivittäin muistuttamassa myös toisista vanhemmista. Niitä yhdessäkin katsellaan ja jutellaan äidistä ja isästä.

Tällä viikolla kirjoitimme tytön kanssa pitkän kirjeen isälle. Tyttö kertoi mitä piti kirjoittaa ja minä kirjoitin. Tyttö myös piirsi kuvan itsestään ja isästään. Mietti hetken että minkähän näköinen isä nyt on kun en ole häntä pitkään aikaan nähnyt. Aikansa mietittyään kuva syntyi. Tänään on isä varmaan kirjeen saanut ja uskon että hän on tullut siitä kovin iloiseksi. Pian saamme taas uuden postikortin tytön huoneen komeron oveen. Ehkä myös tapaaminen jonain päivänä onnistuu. Toivossa on hyvä elää ja pitää yhteyttä edes jollain tavalla.