Mummolapäivä

Tiistaisin on Tättähäärällä "koulupäivä" (seurakunnan kerho) ja minä olen pyhittänyt tuon ajan mummolan touhuihin. Tosin tänään ennen mummolaan menoa kävin "kiduttamassa" itseäni fysioterapeutin käsittelyssä ja voin kyllä sanoa etten siitä käsittelystä nauttinut. Mutta ehkä jonain päivänä nautinkin kunhan pahimmat kireydet on saatu pois.

Joka toinen tiistai laitan mummon lääkedosetit ja tänään oli dosettien täyttöpäivä. Kun käytössä on kaksi dosettia niin ei tarvitse jatkuvasti olla lääkkeitä laittamassa.  Joskus 70-luvun lopussa minä hain sairaanhoitajaopintoihin mutta en sitten kuitenkaan uskaltanut mennä pääsykokeisiin vaikka kutsu niihin tuli. Ajattelin ettei sairaanhoitajan ammatti ole minua. Ja edelleen olen vahvasti sitä mieltä. Siinä vaiheessa ajattelin että valmistun merkonomiksi ja teen elämäntyöni papereiden kanssa. Mutta kuinkas kävikään. Viimeisen 17 vuoden aikana sairaalat, lääkärit ja erilaiset diagnoosit ovat tulleet lähelle minua. Keskussairaalan lastenosastolla (osasto 10) olen viettänyt eräänkin yön. Onneksi useimmiten sinne on menty sovitusti mutta onpa sinne menty joskus kiireestikin. Toistaiseksi taksilla, vain esikoinen on yksin mennyt ambulanssilla ollessaan n.16v.  Vuosien myötä myös muut osastot ja poliklinikat ovat tulleet tutuiksi. Diagnoosit ja lääkkeet ovat myös käyneet tutuiksi.  Vaikeinta minulle näissä lääke- ja lääkäriasioissa on ollut omien vanhempien sairastelu ja diagnoosit. Kun ihminen vanhenee niin eihän siinä mitään ole tehtävissä. Lasten kohdalla mennään elämässä eteenpäin ja esim. astmadiagnoosi jonka lukiolainen sai alle vuoden ikäisenä oli minulle helpotus. Löytyi syy miksi lapsi ei jaksa juuri tehdä mitään. Lääkitystä jatkettiin vuosikausia ja nyt tyttö on ollut jo vuosia ilman astmalääkkeitä. Myös flunssa-ajoista selvitään ilman lääkitystä. Mutta vanhusten lääkitys jatkuu kyllä elämän loppuun saakka.  Äitini valittaa jatkuvasti miten koskee ja sattuu mutta kuitenkin Panadolit löytyy milloin mistäkin. Eli ei niitä kuitenkaan kipuun käytä. Kipulaastari on käytössä ja ilmeisesti se auttaa. Mutta tuo kivusta valittaminen on varmaan keino päästä siitä ettei kotoa tarvitse mihinkään lähteä eikä pysty mitään tekemään. Kipu lienee enemmän korvien välissä kuin siellä missä äiti sen sanoo olevan.

Taas tänään mietin äitiäni kun siellä lääkkeitä laittelin. Mietin sitä että miksi ihminen kadottaa elämänilonsa ja halunsa tehdä jotain.  Muistan kesän 2010 kun äitiä piti jatkuvasti kuljettaa lääkärissä kun koski sinne ja tänne, välillä katosi näkö ym. ym. Terveydenhoitajan luona kulki valittamassa milloin mitäkin. Ja vihdoin lokakuussa pääsi vuodeosastolle ja päätti ettei sieltä enää koskaan kotiin tule kun siellä on niin hyvä olla. Valitettavasti kotiuttivat jouluksi 2010 ja kotiin tuli äiti joka ei halunnut tehdä enää mitään. Kahvin keitti vielä tuossa vaiheessa ja jokunen vuosi sitten hommasin mummolaan vielä uuden kahvinkeittimen kun entisestä oli mennyt pannu rikki. Mutta ei äiti ole enää vuosiin osannut kahvia keittää.  Vielä joskus hän sanoo miten siisti ihminen hän on ja siivoaa mutta jostain kumman syystä se ei mummolassa näy. Siivooja siellä käy mutta sen verran harvoin ja pyyhkii vain lattiat ja näkyvimmät pölyt niin siivousta riittää minullekin jokaisella käyntikerralla. Ruokapalvelun astiat joudun aina etsimään ja välillä en löydä niitä mistään. Seuraavalle käynnilleni ne ovat jostain ilmestyneet. Joskus vien paikalliseen ravintolaan ison kasan lautasia kansineen kun ne jostain esiin putkahtavat. Onneksi ravintolan väki on ymmärtäväistä ja eivät ole vielä ruokapalvelua lopettaneet kadonneiden astioiden takia.

Jatkuvasti  minulla on huono omatunto siitä etten jaksa antaa mummolle virikkeitä enkä aktiviteetteja. Mutta miten niitä antaa kun toinen ei suostu mihinkään. Mitään ei halua ja suuttuu jos jotain ehdottaa. Olenkin ajatellut että helpompi minulle ja minun pään sisukselle kun annan äidin olla ja keskityn täysin omaan perheeseen. Perhe tarvitsee minua ja heille olen tärkeä.  Olen varmaan äidillenikin tärkeä mutta jotenkin hän ei ole osannut sitä koskaan minulle näyttää eikä sanoa. Itse toivon että osaisin lapsille kertoa miten tärkeitä he minulle ovat ja miten paljon heitä rakastan. Itseäni kannattelee ja antaa voimia äidin hoitamiseen yksi ainoa valokuva jossa olen muutaman kuukauden ikäisenä äidin sylissä.  En muista koskaan olleeni äidin sylissä joten tuo yksi valokuva on todiste että ainakin kerran äiti on pitänyt minua sylissään. Minun lapsillani on enemmän valokuvia jossa he ovat sylissä ja toivon että heidän muistoissaan niitä kertoja olisi valtavasti.