Pienen ihmisen ikävä

Sijaisäitinä olen ollut 21 vuotta ja nyt olen ensimmäisen kerran joutunut sen asian eteen että lapsi kaipaa valtavasti vanhempiaan. Tättähäärä itki illalla sitä että hän on niin ruma lapsi ettei äiti ja isä halua häntä nähdä. Minä ja perheen toinen aikuinen vakuutimme että syy ei ole sinun vaan kyllä se on ihan vanhemmista johtuvaa etteivät tapaamiset onnistu vaikka niitä kuinka sovitaan. Vakuutimme tytölle miten ihana tyttö hän on ja vanhemmat kyllä rakastaa vaikka eivät aina tule sovittuihin tapaamisiin.  En tiedä olenko tehnyt oikein mutta olen reilusti kertonut 5 vuotiaalle vanhempien elämäntavasta ja siitä miksi nämä tapaamiset eivät onnistu vaikka puhelimessa ja kirjeissä vakuutetaan rakkautta ja suunnitellaan mitä kivaa yhdessä tehdään kun tavataan.  Asia on nyt taas niin pinnalla kun huomenna pitäisi olla palaveri jossa asioista keskustellaan. Pahoin pelkään että ajan 200 km turhaan tai sitten aamulla tulee puhelinsoitto ettei palaveri  nyt onnistukaan.

Pitkä aika tosiaan takana sijaisvanhemmuutta ja tähän asti kaikki on sujunut niin kuin on suunniteltu. Välillä jopa lapsen tahdon vastaisesti mutta en ole pystynyt muuttamaan sos.työntekijöiden päätöksiä. Onneksi lapsia on kuunneltu kun he ovat kasvaneet ja yhteydenpitoa on jatkettu juuri niin kuin lapsi/nuori haluaa.  Onhan näihin vuosiin mahtunut paljon oikeudenkäyntejä mutta nekään eivät ole sitä arkea vaikeuttaneet muutoin kuin henkisesti. On henkisesti todella raskasta elää vuosikausia epätietoisuudessa siitä milloin lapsi lähtee vai jääkö kenties meille. Lapsikin vaistoaa epätietoisuuden vaikka sijaisvanhempana sitä yrittäisi kuinka peitellä. Itkun kanssa olen vastineita hallinto- ja korkeimmalle hallinto-oikeudelle laatinut ja yrittänyt saada paperille sen mikä on mielestäni lapsen paras ja lapsen etu. Välillä se on ollut hyvinkin vaikeaa mutta niin vain olen asiat saanut eteenpäin vietyä. Tukea ei juuri ole sosiaalityöntekijältä koskaan tullut. Ehkä en ole osannut sitä oikealla tavalla pyytää.