Viikonloppu Rautavaaralla

Olen ahkera osallistumaan Facebookissa järjestettäviin arvontoihin ja olen aina ollut sitä mieltä ettei niistä voi voittaa mitään. Mutta kyllähän niistä voittaa; talvella sain Opan kasarin ja keväällä kolahti vähän isompi voitto. Sanomalehti Pitäjäläisen facearvonnosta voitin majoituksen kahdeksi yöksi Rautavaaran Metsäkartanoon. Majoitus oli 2+2 hengelle eli juuri sopivasti minun perheelle. Soittelin jossain vaiheessa Metsäkartanoon ja kyselin että oliskohan elokuun viimeisenä viikonloppuna tilaa meidän perheelle. Ja olihan siellä, yksi lomahuoneisto oli vapaana joten pääsimme toivottuna ajankohtana reissuun.

Metsäkartano on Rautavaaralla sijaitseva monipuolinen nuoriso- ja luontomatkailukeskus. Siellä järjestetään paljon leirikoululuja, erilaisia leirejä ja kansainvälistä nuorisotyötä.  Paikka on myös erinomainen paikka juhlille, kokouksille ja ihan vain lomailuun.  Metsäkartano on hiekkarantaisen Ylä-Keyrityn erämaajärven niemessä joten vettä on ympäriinsä. Harmi vain että viikonloppuna oli sen verran viileät ilmat ettei meidän perhe päässyt uimaan ja rantaelämään viettämään. Siihen olisi ollut kyllä mahtavat puitteet mutta säitä ei voi etukäteen tilata.  Lomahuoneisto joissa majoituimme oli erittäin hyvä. Tilava tupakeittiö, makuuhuone ja parvi. Lisäksi sauna joka meille on hyvin olennainen osa lomaa. Petipaikkoja oli yhteensä kuudelle ihmiselle joten parvella olijat saivat sänkynsä valita. Tättähäärä oli aivan innoissaan kun vihdoinkin hän pääsi yläkertaan nukkumaan.

Viikonloppu sisälsi paljon ulkoilua sateesta huolimatta. Sateen lomassa lähdettiin aina ulos ja pakkohan reissussa on aina makkarat paistaa. Sää ei suosinut ulkona paistettua makkaraa mutta onneksi oli iso kota jossa saatiin makkarat paistettua. Lasten luontopolku oli n. 700 metrin pituinen reitti ja se oli tosi mukava. Jopa kasiluokkalainen siitä innostui vaikka välillä tuntui ettei mikään saa pojan jalkoja liikkumaan muuten kuin laahaamalla. Väkisin poika ulos raahattiin ja välillä jopa innostui ulkoilusta.

Metsäkartanon lähellä on nähtävyys Pumpulikirkko. Siellä emme ole koskaan käyneet ja nyt päätimmekin että sekin nähtävyys on nähtävä. Pumpulikirkko on saanut nimensä suuresta ja haljenneesta hiidenkirnusta joka muistuttaa kirkkosalia ja saarnastuolia. Reitti Pumpulikirkkoon on aika haastellinen. Välillä kuljetaan ihan mukavaa polkua mutta varsinkin loppumatka on kivikkoista ja näin sateella hyvin liukasta. Minä tykkään kivistä ja ihailen suuresti peruskalliota niin se näky joka vaivalloisen matkan jälkeen näkyi oli kyllä vaivan arvoinen. Siitä tykkäsi jopa "reissukoiramme" Erkki joka on meillä aina mukana.

Sunnuntain reissullamme keräsimme sieniä ja niitä kertyikin pari sankollista. Muutama tatti löytyi, muuten saalis oli pelkkiä rouskuja. Mutta nehän ovatkin parhaita sienisalaattisieniä ja sienisalaattia meidän syödään todella paljon. Olin jo ennättänyt ostaa tutulta kerääjältä 3 kg suolasieniä mutta kun sieniä löytyi niin pakkohan ne oli talteen ottaa. Sunnuntai-ilta menikin sitten sieniä siivotessa ja keittäessä. Maanantaina sain sienet suolattua.

Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan tosi mukava vaikka olihan siellä sitä normaalia kähinää, riitaa ja valitusta. Minä "vedin herneen nenään" lauantaina päivällisellä. Olin jo etukäteen maksanut meille aamupalat ja lauantain päivällisen koska onhan lomalla mukava syödä valmista.  Tai minusta on, lapsista ei. Kikkara söi päivällisellä yhden pienen leipäpalasen ja kasiluokkalainen lusikallisen perunamuusia. Hintaa noille molemmille kertyi 9 euroa.  Olisi ollut järkevämpää antaa lasten syödä majapaikassa ja me aikuiset olisimme käyneet nauttimassa seisovan pöydän antimista. Olisimme selvinneet halvemmalla. Tässä on kasiluokkalaisen herkkuleipä jollaisia hän mökillä iltapalakseen teki. Ei varmaan yksi leipäpalanen maksanut 9 euroa.

Takapihan turhakkeet

Joka kevät odotan kesää innoissani. Vaikka en mikään sisustaja olekaan niin sisustuslehdistä luen innolla juttuja terasseista, kesäkeittiöistä, huvimajoista ym. Ihailen ihmisiä jotka viettävät koko kesänsä ulkona nauttien ruokansa siellä ja muutenkin viettävät ihanaa kesää.  Aina päätän että tuleva kesä vietetään meilläkin ulkona.  Ja kuinkas sitten käykään...

Vuosi sitten kesällä meidän perheen aikuinen päätti että me tarvitsemme paviljongin. Netistä tällainen hökötys tilattiin.  Vuosi sitten taidettiin peräti yhden kerran syödä paviljongissa ja siinä kaikki. Runko jätettiin talveksi paikoilleen ja viritettiin siihen valot ja se oli tosi nätti. Nyt kesäkuun alussa viriteltiin seinät ja katto ja haaveiltiin miten vietämme täällä aikaa Suomen suvesta nauttien. Innoissani kaivoin kaapista vanhan pöytäliinan ja sisävarastosta tuolien pehmusteet. Ja onhan tuolla aikaa vietetty. Peräti kerran olemme siellä päiväkahvin juoneet ja se tapahtui ennen juhannusta. Sen jälkeen en ole jalallani tuonne astunut.  Ei vain ole ollut sellaista säätä tai hetkeä että olisin viitsinyt siitepölyt tuolta siivota. Kesällä on satanut usein vettä tai jos ei sada niin pihalla on niin paljon itikoita, mäkäräisiä ja polttiaisia että ulkona olo on yhtä tuskaa. Ehkä keskipäivällä tuolla pystyy istumaan mutta illalla siellä ei kyllä istu kukaan, sen verran äkäisiä hyttyset ovat.  Haaveilen että tänään saisin pyyhittyä tuolit ja pöydät siitepölystä, puhdistaa pehmusteet ja kantaa varastoon. 

Toinen turhake on tuo ikivanha puutarhakeinu. Katos uusittiin muutama vuosi sitten ja pehmusteetkin olisi uusissa mutta ei taida kannattaa. Keväällä keinu kannetaan ulos varastosta ja laitetaan paikoilleen kesän ajaksi. Siinä se sitten odottaa että joku tulisi ja nauttisi kesän lämmöstä ja auringosta keinun pehmeässä syleilyssä. Turhaan on taas tänä kesänä odottanut. Sade on ropissut vain kattoon ja hyttyset inisseet keinun ympärillä. 

Tässä ne vasta turhakkeet ovatkin. Vuosia sitten ostin kaksi baden baden -tuolia ja haaveilin miten loikoilen tuolissa aurinkoa ottaen ja ehkä jotain romanttista kirjaa lukien. Näiden vuosien saatossa olenkohan vajaa 10 kertaa näissä loikoillut. Jotenkin vaan tuntuu ettei moiseen loikoiluun ole koskaan aikaa. Tai sää ei suosi loikoilua. Tuohon nuo härpäkkeet kesäkuun alussa nostettiin ja siinä ovat saaneet ihan rauhassa koko kesän olla. Räystään alla ovat joten ovat olleet vähän sateen suojassa. Tänään nostan ne varastoon odottamaan ensi kesää. 

Ex-mieheni haaveili aina katetusta terassista ja lopulta rakennutti sen. Terassi valmistui syyskesällä ja se olikin viimeinen kesä jonka ex täällä asui joten hän ei kauan terassistaan päässyt nauttimaan. Minä olisin halunnut isomman terassin mutta minun toiveita ei kuultu ja siitä tuli sitten tällainen. Mutta kyllä tämä on riittänyt ja tässä sentään keväästä syksyyn aikaa vietetään. Eli tämä ei turhake ole. Vaikka tilaa on vähän niin tässä on myös meidän kesäkeittiö; kaksi sähkögrilliä. Kasiluokkalaisen huonetta raivasin talvella ja sieltä poistettiin vanha kirjoituspöytä. Ja kun meillä ei mitään sisustustyyliä tai -trendiä ole niin pöytä siirtyi terassille grillipöydäksi. Ja hyvin on siinä tämän kesän palvellut. Lattialla matot jotka äitini on teettänyt varmaan yli 60 vuotta sitten. On käsittämätöntä miten hän on osannut teettää juuri oikean mittaiset matot. Pöydällä liina jonka äitini on tehnyt lähemmäs 60 vuotta sitten. Silloin hän on ollut nuori ja näytti, täynnä uskoa elämään. Vuosikymmeniä tekstiilit lojuivat kaapissa käyttämättöminä mutta nyt ne ovat päässeet taas esille. Näin elämänkokemusta omaavana aikuisena naisena nauttii näistä vanhoista asioista ihan eri tavalla kuin esim. kaksi- tai kolmekymppisenä. 

Tänään olen siis päättänyt luopua kesästä ja ruveta täysillä odottamaan syksyä. Riutuneet kukat katoavat ja tilalle tulee kynttilälyhtyjä. Tervetuloa syksy!

Pienen ihmisen ikävä

Sijaisäitinä olen ollut 21 vuotta ja nyt olen ensimmäisen kerran joutunut sen asian eteen että lapsi kaipaa valtavasti vanhempiaan. Tättähäärä itki illalla sitä että hän on niin ruma lapsi ettei äiti ja isä halua häntä nähdä. Minä ja perheen toinen aikuinen vakuutimme että syy ei ole sinun vaan kyllä se on ihan vanhemmista johtuvaa etteivät tapaamiset onnistu vaikka niitä kuinka sovitaan. Vakuutimme tytölle miten ihana tyttö hän on ja vanhemmat kyllä rakastaa vaikka eivät aina tule sovittuihin tapaamisiin.  En tiedä olenko tehnyt oikein mutta olen reilusti kertonut 5 vuotiaalle vanhempien elämäntavasta ja siitä miksi nämä tapaamiset eivät onnistu vaikka puhelimessa ja kirjeissä vakuutetaan rakkautta ja suunnitellaan mitä kivaa yhdessä tehdään kun tavataan.  Asia on nyt taas niin pinnalla kun huomenna pitäisi olla palaveri jossa asioista keskustellaan. Pahoin pelkään että ajan 200 km turhaan tai sitten aamulla tulee puhelinsoitto ettei palaveri  nyt onnistukaan.

Pitkä aika tosiaan takana sijaisvanhemmuutta ja tähän asti kaikki on sujunut niin kuin on suunniteltu. Välillä jopa lapsen tahdon vastaisesti mutta en ole pystynyt muuttamaan sos.työntekijöiden päätöksiä. Onneksi lapsia on kuunneltu kun he ovat kasvaneet ja yhteydenpitoa on jatkettu juuri niin kuin lapsi/nuori haluaa.  Onhan näihin vuosiin mahtunut paljon oikeudenkäyntejä mutta nekään eivät ole sitä arkea vaikeuttaneet muutoin kuin henkisesti. On henkisesti todella raskasta elää vuosikausia epätietoisuudessa siitä milloin lapsi lähtee vai jääkö kenties meille. Lapsikin vaistoaa epätietoisuuden vaikka sijaisvanhempana sitä yrittäisi kuinka peitellä. Itkun kanssa olen vastineita hallinto- ja korkeimmalle hallinto-oikeudelle laatinut ja yrittänyt saada paperille sen mikä on mielestäni lapsen paras ja lapsen etu. Välillä se on ollut hyvinkin vaikeaa mutta niin vain olen asiat saanut eteenpäin vietyä. Tukea ei juuri ole sosiaalityöntekijältä koskaan tullut. Ehkä en ole osannut sitä oikealla tavalla pyytää.

Pienissä häissä

Eilen vietettiin ex-mieheni häitä ja osa meidän perheestä oli hääjuhlissa mukana. Tättähäärä ja kasiluokkalainen eivät kutsua saaneet joten heidän oli jäätävä kotiin. Minua jännitti häihin meno valtavasti.  Mutta kun vihkipaikalle menimme niin omalla tavallaan jännitys katosi. Tuttuja ihmisiä siellä oli jonkin verran joten mikäs minun oli ollessa. Hääparia ei vihitty eilen vaan eilen he saivat siunauksen avioliitolleen. Mietinkin että näinköhän uusi vaimo on saanut ex-n rippikoulun käymään mutta periaatteena mies hän on edelleen ja pari oli vihitty edellisenä päivänä maistraatissa.  Pappi puhui eilen tosi kauniisti rakkaudesta ja siitä että välillä on vain tahdottava rakastaa vaikka se vaikealta tuntuisikin. Näinhän se on, täytyy myöntää!  Katsoin "nuorta" paria jotka tahtoivat rakastaa toisia ja olla uskollisia toisilleen niin sydämessäni toivoin että ex olisi nyt löytänyt sen elämänsä suuren rakkauden jonka kanssa voisi loppuelämän elää ja yhteisiä unelmia toteuttaa. Hääjuhlassa kuuntelin puheita ja mietin että minä olin naimisissa aivan eri ihmisen kanssa. Ja en enää yhtään kummastellut sitä että meidän erosta on aikaa jo 10 vuotta. Ihmisenä olemme muuttuneet tosi paljon siitä kun parikymppisinä toiseemme tutustuimme ja yhteisen elämän aloitimme. Yhteisestä ajasta on kuitenkin muistona lapset jotka meidän kotiimme tulivat. Kaksi heistä oli juhlissa mukana, yhtä ei kutsuttu koska ex-n ja lapsen yhteinen aika meillä oli vajaa vuosi. Kasiluokkalainen on elänyt suurimman osan elämästään minun ja nykyisen kihlattuni kanssa. 

Tänään paukkuvat metsämiesten pyssyt ja minä vietän syntymäpäivääni. Tänään on myös kihlapäiväni. Seitsemän vuotta sitten vein perheeni Kalajoelle juhlistamaan minun 50v juhliani. Syntymäpäivän aamuna koin aikamoisen yllätyksen kun mies on polvillaan sängyn vieressä ja kosii minua. Unenpöpperössä tuli vastattua myöntävästi ja tässä ollaan. Kerran naimisissa olleena ei ole mitään kiirettä vihille ja jotenkin varovainen olen muutenkin. Välillä tulee tunne että olisiko minun kuitenkin parempi elää aivan itsekseni ja näinä hetkinä se rakastaminen on jopa vaikeaa. Yritän kuitenkin muistaa sen tahtomisen. Ja välillä mietin että onko pakko tahtoa jos ei taho.  Vaikeaa, sekavaa ja monimutkaista. Mutta sitähän se minun elämä on päivästä toiseen.  Näin merkkipäivänä asioita tulee mietittyä tavallista enemmän. Arkena mennään rutiinien mukana eikä mietitä syntyjä syviä. 

Vielä on kesää jäljellä

Haluan uskoa vahvasti noihin Mamban laulun sanoihin vaikka kieltämättä ilmassa on jo syksyn tuntua. Pihan kukkaset alkavat antaa periksi ja ei ihmekään sillä amppeliorvokit ostin nti Tättähäärän synttäreille toukokuun alussa. Nyt eivät ole enää mitään komistuksia ja joutavat pois. Tilalle laitan kynttilälyhdyt sillä illat pimenevät ja kynttilän valo näyttää kauniilta pimenevässä illassa. Paljon paremmalta kuin ränsistyneet orvokit...

Pikkuhiljaa arki alkaa ihan todella. Eilen aloitti lukiolainen koulunkäyntinsä ja tänään pääsee Tättähäärä balettiin. Ensi viikolla pyörähtää käyntiin MLL:n perhekahvila ja varmaan syyskuun alussa alkaa seurakunnan kerhot. Ratsastusta olen pienimuotoisesti Tättähäärälle suunnitellut ja sunnuntaina mennään läheiselle tallille sitä kokeilemaan. Onhan tyttö jo monesti ponin ja hevosen selässä ollut ja tykkää kovasti. Lukiolainenkin ratsastaa ja hänelle yritän saada ratsastusta säännölliseksi. Jalka kaipaa ratsastuksen tuomaa kuntoutusta ja jalasta sen huomaakin ettei tyttö ole ratsastanut yli 1,5 vuoteen.

Omalla tavallaan tykkään tästä arjesta. Päivät saavat rytmin ja samalla saavat rytmin myös säännöllinen siivous ja kaikki muukin. Loma on kivaa mutta ei tuollaista epäsäännöllistä elämää aina jaksa. Vaikka arkikin on välillä melkoista suunnittelua niin siitä huolimatta se on kuitenkin elämän parasta aikaa. Ja kunpa muistaisin aina elää tässä ja nyt. Eilistä ei kannata murehtia eikä huomista huolehtia.  Viikonloppuna tankkasin voimaa arkeen luonnosta. Lauantaina retkeiltiin kauniissa säässä ja sunnuntaina sienestettiin sateen lomassa.

Nuotiossa räiskyvä tuli ja kanervat; voiko kauniimpaa näkyä luonnossa olla.  Hyvät eväät ja hyvä seura, ne antavat mammalle voimaa arkeen.

Arki alkoi

Tänään valkeni jo toinen koulupäivä kasiluokkalaisella. Hyvin ovat nämä kaksi aamua sujuneet ja ilman riitaa on poika kouluun selvinnyt. Eilen kyllä uhkaili ettei hän minnekään pentujen sekaan mene vaan karkaa. Odottelin aamulla puhelimen piippausta ja Wilma-viestiä koulusta mutta kovin oli puhelin hipihiljaa. Joten luotin siihen että kouluun on mennyt.  Iltapäivän kauppareissulla tapasin pojan luokassa työskentelevän koulunkäyntiohjaajan ja kysäisin että oliko poika koulussa. Oli kuulemma ollut ja jos arvosana päivästä annettaisiin se olisi 10+.  Hyvältä kuulosti mutta tuohon oli vasta ensimmäinen päivä. Ja pessimisti ei pety, se on luottolauseeni nykyään. Poika itse ei ole sanallakaan sanonut koulusta mitään. Enkä ole jaksanut ruveta "lypsämään" sana kerrallaan tietoja. Mitäpä ne minulle kuuluukaan.

Lukiolaisen kirjat pitäisi ostaa tänään. Tyttö ja äiti on ihan yhtä pihalla kirjojen suhteen. Laittelin jo viestiä opolle että mitä pitää ostaa. Vastaus tuli että tytön kurssit ekalla jaksolla ovat nämä ja nämä. Lisäksi linkki Pedanettiin josta löytyi lista kirjoista joita lukiossa tänä vuonna käytetään. Kurssit näin toki lukujärjestyksestä ja sitten pitikin ruveta selvittämään mitä kirjoja pitää ostaa. En tiedä meneekö oikein kun osasta pitää ostaa 2 luokan kirjat ja osassa 3 luokan kirjat. Pahoin pelkään että ei tyttö tätä ekaa jaksoa jaksa käydä koska kemia ja psykologia on samaan aikaan ja tytön pitäisi sukkuloida kahden aineen välillä. Sopia opettajien kanssa milloin on milläkin tunnilla. Kun koulunkäynti ei muutenkaan kauheasti innosta niin sitten vielä tällaiset tunnit. Mutta maanantaina on kuitenkin kouluun menossa kun mitään muutakaan tekemistä ei kesän aikana keksinyt.

Kesän ajan mummo on ollut oikeastaan aika heitteillä. En yksinkertaisesti ole kauheasti jaksanut häntä ajatella. Muutaman kerran ehdottelin hautausmaalla ja kesäkahvilassa käyntiä mutta mummo rupesi heti huokailemaan ja valittamaan miten hän on kipeä ja miten sattuu joka paikkaan. Joten unohdin ehdotukseni ja olen antanut mummon möllöttää kotona ihan rauhassa. Tuo kesäkahvila on vanhassa koulussa jota mummo on aikoinaan käynyt. Ajattelin että josko vanha, tuttu rakennus jotain muistoja herättelisi. Mutta ehkä ensi kesänä.  Välillä käynnit mummolassa ahdistaa ja sitten pitääkin pitää väliä yksi päivä ennen kuin seuraavan kerran sinne menee. Tiistaina laittelin taas kahden viikon lääkkeet dosetteihin. Kun laitan lääkkeet dosettiin niin laittopäivän iltapäivän ja illan lääkkeet laitan lääkekippoihin ja kotipalvelu antaa ne mummolle. Tiistaina lähdin apteekkiin kesken lääkkeiden laiton ja jätin kipot keittiön työpöydälle. Kun tulin apteekista niin ulko-ovi oli lukossa. Kaivelin autosta avaimen ja menin sisälle. Heti keittiöön mennessä näin että lääkekipot ovat kadonneet ja kun kysyin asiaa mummolta niin hän sanoi että hän otti lääkkeet. Siinä vaiheessa suorastaan raivostuin vaikka ihan turhaahan se on. Kello ei ollut vielä kahtatoistakaan ja mummo oli jo ottanut koko päivän lääkkeet. Soitin kotipalveluun ja kerroin että mitä on tapahtunut. Ei kuulemma haittaa kunhan kotipalvelu ei anna enää toisia lääkkeitä. Laitoin ison lapun dosetin päälle ettei enää lääkkeitä tänään. Reissuvihkoon kirjoitin mitä on tapahtunut. Kotipalvelu oli kirjoittanut iltapäivästä että mummo oli nukkumassa kun kotipalvelu saapui ja kovin oli uninen. Kyllä varmaan on ollut kun kaikki rauhoittavat ja unilääkkeen oli ottanut. Sitten on varmaan koko yön valvonut ja aiheuttanut monia hälytyksiä aukomalla ulko-ovea. Väittää kyllä kivenkovaan ettei hän koskaan ulko-ovea vaan.  Pahimpina öinä saattaa mummolta tulla viisikin ovihälytystä. En ymmärrä mitä hän siellä ulko-ovella tekee. Enpä tosin ymmärrä muutenkaan hänen touhujaan.

Vuoden alussa täällä aloitti Siun Sote ja nyt olen lehdistä lukenut että sote vähentää vanhusten laitospaikkoja aika rajusti. Miksi, kysyn minä?  Aina hehkutetaan sitä miten omassa kodissa asuminen on vanhuksille ja muistisairaille parasta. Minun mielestä ei näin ole. Omassa kodissa he ovat säilössä, ei mitään muuta. Kotipalvelu piipahtaa, viipyy enimmillään 10 minuuttia ja siinä kaikki. Suihkupäivänä vähän pitempään. Kun läheisiä ei enää juuri ole, sukulaiset ja ystävät kuolleet niin kovin yksin vanhus siellä kotonaan on. Puhetaito häviää samalla kun muutkin taidot katoaa. Keskustelu mummon kanssa on tosi vaikeaa sillä hän ei juuri kuule ja jos kuulee niin ei välttämättä ymmärrä mitä sanon. Tai ainakin siltä se näyttää.  Kauhulla ajattelen että olenko itse samassa tilanteessa 30 vuoden kuluttua. Voi kunpa saisi tulla vanhaksi ilman mitään sairauksia.

Viikonloppu on edessä ja meillä onkin taas touhukas pyhänseutu. Iltapäivällä käyn hakemassa meidän vierailevat tähdet joita odotetaan jo kovasti. Mielenkiinnolla odotan millaista koulun lähdön jännitystä on pojalla ilmassa sillä maanantaina hän aloittaa ensimmäisen luokan.  Meillä vietetään viikonloppuna myös synttäreitä sillä tukityttömme täytti tiistaina 5 vuotta.  Kiva viikonloppu tiedossa!

Viimeiset lomapäivät

Pakko on hyväksyä se tosiasia että viimeiset lomapäivät ovat käsillä. Tänään tulostin Wilmasta koululaisten lukujärjestykset ja laitoin jääkaapin oveen. Tättähäärälle laitettiin myös oma lukkari vaikka siinä on vasta yksi merkintä; tiistai klo 18.00 baletti.  Eipä lukiolaisellakaan kovin paljon viikkotunteja ollut, kasiluokkalaisella sentään vähän enemmän. Tänään tuli pojan opelta viestiä ja hän kirjoitti että lukujärjestys elää vielä ja se ei ole lopullinen. Mutta onpahan jonkinlainen pohja jonka avulla torstaina koulunkäynti aloitetaan. Lukiolainen aloittaa urakkansa ensi viikon maanantaina. Ilmeisesti lukioon on vielä menossa koska ei ole muutakaan koulupaikkaa kesän aikana löytänyt.  Kirjoja en ole osannut vielä ostaa koska ilmeisesti nyt ostetaan tokaluokan kirjat mutta valitettavasti viime syksynä lukion aloittaneet aloittivat eri kirjoilla joten viime talviset kakkosen kirjat ei enää käy. Tyttö itse ei ole ollenkaan innokas asioitaan ja kirjahankintojaan selvittämään.

Onneksi koulu alkaa sillä elämä kasiluokkalaisen kanssa on tosi rasittavaa. Hän on täysin laiteriippuvainen ja en todellakaan joka päivä keksi tekemistä jotta saisin pojan irti kännykästä ja tietokoneesta. Eilen vietettiin ulkoilupäivää ja pakotettiin poika mukaan. Lukiolainen ei tietenkään lähtenyt mutta melkein aikuista ei viitsi enää pakottaa. Tättähäärä on tosi innokas ulkoilija ja käveleekin reippaasti pitkiä matkoja. Kyllä kasiluokkalainenkin kävelee mutta valittaa koko ajan. Kännykästä joutui luopumaan siinä vaiheessa kun pisti kuulumaan "mölymusiikkia". Meidän perheessä on sääntönä se että kun ollaan luonnossa retkellä niin kuunnellaan luonnon ääniä. Kännykällä voi ottaa valokuvia ja tutkia karttoja mutta mitään mölyä siitä ei tarvitse kuulua. Mutta ilman kännykkääkin pojalla oli kuitenkin ihan kiva päivä.

Tänään oli taas pelkkää möllötystä sisällä. En todellakaan keksi aina jotain tekemistä tai jaksa/viitsi/halua/pysty viemään poikaa erilaisiin aktiviteetteihin. Tukiperheeltä odotin paljon mutta siellä ei esim. tarvitse mennä ulos jos ei halua. Saa ihan rauhassa olla sisällä ja pelata kännykällä. Jotenkin kuvittelin että maalaistalon pihapiirissä olisi paljon tekemistä jota voisi pojan kanssa tehdä. Mutta olin näköjään väärässä, mitään ei tarvitse tehdä kun ei halua. Kotona pakotetaan ja kuunnellaan jatkuvaa valitusta. Olenkin sanonut että meillä asuu maailman negatiivisin ihminen. Mikään ei kelpaa, mikään ei riitä, mikään ei ole tarpeeksi hyvää/kestävää jne jne.

Tästä tuli nyt hyvin negatiivinen postaus. Monet asiat pyörivät mielessä ja vaatisivat omia postauksiaan mutta ehkä syksymmällä.

Omaa aikaa

Reilu vuorokausi aikaa vain minulle itselleni ja voi miten siitä ajasta nautinkaan.  Ei kuulunut: minä halluun, minä en halluu, äiti saanko, minä en tästä tykkää, mennäänkö uimaan, minulla ei ole mitään tekemistä jne jne.  Istuttiin ystäväni kanssa kallioilla, annettiin auringon lämmittää ja oltiin vaan. Pyysin että oltaisiin ihan hiljaa ja ihme kumma, se onnistui. Ystäväni on nimittäin todella puhelias ja aina äänessä mutta jotenkin tuossa hetkessä halusin vain olla. Suljin silmäni ja varmaan poistuin hetkeksi jonnekin kauas, omaan sisimpääni. Mietin myös sitä että näitä hetkiä pitäisi vain ottaa useammin, lähteä hetkeksi pois ja unohtaa kaikki se mikä Kuusikulmassa on. Kyllä kaikki pärjäävät sen hetken kun olen poissa. Mutta jostain kumman syystä sitä kuvittelee olevansa niin korvaamaton ettei voi poistua hetkeksikään.

"Kalliokiipeilyn" jälkeen lilluimme kylpylässä varmaan kaksi tuntia. Vaikka hotelli oli täynnä niin kylpylässä oli todella rauhallista. Saunoissa istuimme kahdestaan eikä porealtaissakaan ollut tungosta. Klo 18.00 jälkeen kylpylä on K-18 ja se tuntui kyllä arkea paossa olevasta mammasta todelle hyvältä. Lillumisen jälkeen syömään ja sitten nukkumaan.   Vielä eilen meillä oli aikaa kierrellä Kolin maisemissa. Sitten hetkeksi "töitä" kun hain kasiluokkalaisen linja-autolta ja vein tukiperheeseen. Sen jälkeen jatkoin vielä lomastani viemällä ystäväni kotiin.  Samalla reissulla pääsin piipahtamaan kesäisin avoinna olevassa antiikkikaupassa, Ajanpatinassa.  Aivan ihana kauppa ja vielä ihanampi kauppias. Joka kesä on pakko käydä häntä moikkaamassa.

Kotiin saavuin illan suussa ja päätettiin perheen kesken että lähdetään ulos syömään. Oman kylän kuppilat olivat kiinni ja pitsaa ei saatu joten suunnistimme naapurikaupunkiin. Siellä menimme paikkaan jossa emme ole vielä käyneet. Sitä ei olisi pitänyt tehdä koska paikka oli vähän liian italialainen minun makuuni eikä nti Tättähääräkään mieleistä syömistä löytänyt. Tosin hän ei löydä mieleistä muualta kuin ABC:ltä tai Rossosta.  Lisäksi tyttö ei pysy hetkeäkään paikoillaan, kädet viuhtoo koko ajan ja suu käy. Tämä oli näin loman jälkeen tälle mammalle liikaa ja meidän perhe ruokailikin aika äreissä merkeissä.  Ravintolan valaistus oli hämärä ja siellä oli muuten hyvin levollinen tunnelma mutta tuo meidän tättähäärä....

Nyt on pakko ruveta pikkuhiljaa virittäytymään ihan oikeaan arkeen. Kasiluokkalaisen koulu alkaa ensi viikon torstaina ja eilen tulikin jo ensimmäinen Wilma-viesti. Joten eräällä tavalla arkeen olen jo ruvennut valmistautumaan. Mutta vielä tänään ollaan lomalla ja suunnistetaan tättähäärän kanssa uimarannalle. Ja illalla lukiolaisen kanssa ratsastamaan.