Suunnitelmat muuttuivat

Yksi puhelinsoitto voi muuttaa hyvin suunnitellun viikonlopun aivan toisenlaiseksi. Tukilapset eivät vieläkään meille päässeet ja heidän tulonsa siirtyi pari viikkoa. Tukitytöltä oli päässyt itku perjantaina kun kuuli etten voikaan heitä hakea. Tättähäärä on valittanut tämän päivän miten ikävä hänellä on kavereita.

Viikonlopun suunnitelmat muuttuivat perjantaina kun koulusta soitettiin että kasiluokkalaisella koskee tosi kovasti päähän ja voisitko tulla pojan hakemaan. Hain pojan ja muutaman tunnin päästä oltiinkin jo keskussairaalan lastenosastolla tarkkailussa. Tässä vaiheessa huokasin helpotuksesta ja tilasin itselleni kyydin kotiin. Vaikka matka on pitkä niin ajattelin että haluan nukkua yön omassa sängyssä. Poika oli hyvässä hoidossa ja olin varma siitä että kaikki on aivotärähdyksestä huolimatta hyvin. Kuten olikin! Aamulla soittivat ja pojan sai hakea kotiin.  Ainekset pahempaan olivat olemassa mutta onneksi tällä kertaa selvittiin "vähällä".  Tänään asian jälkipuintia on koulussa tehty ja mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. Toivon suuresti että tämä tilanne opetti kaikkia koululaisia ja saa vähän miettimään omia tekojaan ja niiden seurauksia.

Itse olen miettinyt sitä miten elämä voi todella muuttua yhdessä hetkessä. Yksi puhelinsoitto saa aikaan että kaikki muu jää sivuun. Minulta jäi biojäteastia keskelle eteisen lattiaa kun lähdin poikaa hakemaan. Onneksi joku oli sen vähän syrjempään siirtänyt. Monenlaista ennätti ambulanssimatkan aikana miettiä kun kaksi tuntia autossa istui. Ei ollut onneksi kiire niin ajettiin ihan nopeusrajoitusten mukaan. Mitä sitten jos olisi ollut kiire? Mitkä olisi ajatukset olleet siinä tilanteessa? En uskalla edes ajatella. Vaikka arjen kiireen keskellä välillä tuntuu että on tämä rankkaa ja ei tätä selväpäisenä kestä niin tuossa tilanteessa kaipaa sitä normaalia arjen hässäkkää ja arjen tunteita. Toivoo ja rukoilee että ei löytyisi mitään vakavaa. Vaikka omalla tavallaan tiesin että ei tässä mitään hätää ole niin jossain takaraivossa kuitenkin jyskytti että entäpä jos onkin. Mietin jo valmiiksi sitäkin että miten soitan pojan syntymä-äidille tapahtuneesta jos pojalle on nyt jotain vakavaa sattunut.  Nyt ei tarvinnut itse soittaa vaan poika sai soittaa kuulumisensa itse kun kotiutui.

Tänään aloitin uuden viikon onnellisena siitä että ollaan kaikki terveitä ja koko perhe on kotona. Kiitos siitä lähti myös "yläkertaan".

Liukkaasti kohti viikonloppua

Nyt mennään todella liukkaasti kohti viikonloppua. Kotipiha ja -kotikatu näyttävät todella liukkailta ja mietinkin kuinka selviän tukareiden hakumatkasta. Osa matkasta päätietä mutta loppumatka vähän huonompaa tietä. Eilen illalla tuo päätiekin oli peilikirkkaalla jäällä ja rekat luisteli ojaan. Jonkin matkaa meiltä oli päätie poikki illasta melkein aamuun saakka kun rekan perävaunu oli poikittain tiellä. Vasta aamuyön tunteina saivat nostettua rekan perävaunuineen tielle. Tämä talvi on todella omituinen; lumi tuli jo marraskuussa ja sitä on tosi paljon. Sanotaan että Paavon päivänä on puolet talven lumimäärästä ja jos tuo paikkansa pitää niin meillä on pian 1,50 metriä lunta. Huh huh!

Aamulla laskostin puhtaat vaatteet kaappiin ja mietin että mikä tässä alkuvuodessa on ollut erilaista kun saat hommat tehtyä niin ettei mikään jää rästiin. Pyykin ennätän pestä niin että välillä pyykkikori on hetken aikaa jopa tyhjä (aamusta iltaan) ja puhtaat pyykit saan laskostettua kaappiin ilman että kasaan niitä valtavaksi keoksi pukuhuoneen pakastimen päälle. Mummolassa ennätetään käydä iltapäivällä kahvilla melkein joka päivä. Ilmeisesti minulla ei ole ollut nyt mitään ns. ylimääräisiä menoja vaan olen saanut elää tätä arkea ihan normaalisti.

Tukarit oli meillä joulukuussa ennen joulua ja enpä muista olisiko koskaan ollut näin pitkää väliä lasten käynnissä. Heidän äidiltä tulikin jo viikolla viesti että tyttö laskee päiviä milloin meille pääsee. On kuulemma ikävä Tättähäärää ja myös meitä muitakin.  Ihan tuli kyynel silmään kun viestin luin. Vastausviestinä lähti että täällä lasketaan öitä lasten tuloon ja ikävä on ollut meilläkin. Kohta onkin lähdettävä ostamaan viikonloput ruuat. Sen verran ajattelin rutiinista poiketa että huomenna haetaan paikallisesta ravintolasta valmista pitsaa. Yleensä syödään aina samat ruuat koska ne on helppo ulkoilun lomassa valmistaa ja ne maistuvat lapsille hyvin.  Sää on nyt hyvin kostea ja tulossa onkin valtava määrä märkiä ulkovaatteita saunassa kuivumassa. Toivoin että olisi ollut vähän pakkasta niin olisi ollut hyvä käydä luistelemassa ja pulkkamäessä mutta nyt taitaa ainakin luistelu jäädä. Huomenna voi olla kenttä jo hyvinkin pehmeä ja märkä, ei siinä voi luistella. Mutta eiköhän me jotain kivaa keksitä.

Ajatukset kotikäynnin jälkeen

Tänään on ollut rauhallinen päivä ja on ollut aikaa pohtia eilistä kotikäyntiä ja siitä jääneitä tunnelmia. Jotenkin päällimmäisenä on ajatus että emme osanneet tai pystyneet kertomaan meistä sitä parasta puolta. Nykypäivän sos.työntekijät ovat niin nuoria ja jotenkin tuntuu että he elävät aivan eri maailmassa kuin me vanhat varikset.  Toinen joka mietityttää on nuo meidän pitkät sijoitukset, yksikään sijoitetuista ei ole palannut kotiin. Nyt olemme kiinnostuneita lyhytaikaisesta toiminnasta ja jotenkin aistin että sossut pelkäävät ettei me pystytä lapsista luopumaan. Tättähäärä on esimerkki tästä vaikka toisaalta me emme olisi päätöksestä valittaa mutta...Hyvin tarkasti kysyivät miten pystyimme tekemään töitä toisen sijaisperheen kanssa vaikka halusimme tytön pitää ja vanhemmatkin sitä toivoivat. En tiedä osasimmeko vastata oikein. Yhteistyötä tehtiin ja ainakin omasta mielestämme hyvin ja asiallisesti. Sossujen toiminnasta en sanoisi samaa.

Eniten mietin kuitenkin nyt kysymystä Miksi otitte yhteyttä meihin? Ehkä tässä olin liian rehellinen ja sanoin että henkilökemiat sijaishuoltoyksikön kanssa ei toimineet ja Tättähäärän oikeuskäsittelyn jälkeen ne tulehtuivat kokonaan. Kerroin minkälaista postia sijaishuoltoyksiköstä sain mutta enpä tiedä uskoivatko sanoihini. Jotenkin tämä on nyt varmaan hyvin iso asia kun meidän kelpoisuutta heidän perheeksi mietitään. Ehkä katsovat että en osaa yhteistyötä tehdä enkä lapsesta luopua. Toiseksi syyksi sanoin välimatkat; heillä on kaksi kaupunkia ja yksi iso kunta vajaan 100 km:n säteellä meistä. Toki tämän hetkisen sijoittajan yksikössä on naapurikaupunki 25 km:n päässä ja sieltähän tukaritkin ovat mutta tämä on pienempi kuin tuon naapuriläänin kunta. Nykyinen sijaishuoltoyksikön päämaja on 150 km:n päässä ja toisessa läänissä se olisi 90 km:n päässä. Eli todella huomattavasti lyhyemmän matkan päässä. Varsinkin talvinopeuksilla ajaessa. Pitempään suuntaan ajetaan tasaista 80:n kilometrin nopeutta ja lyhyempään saa ajaa 100 km tunnissa. Hyvällä kelillä tämä tekee ajassa paljon.  Ajamaan olen toki tottunut ja päätiet ovatkin ihan kivoja ajella. Toisin kuin pienemmät tiet...

Onneksi sunnuntai-iltana lähdettiin porukalla hakemaan juniori tukiperheestä. Tällaisia teitä en kovin mielelläni yksin pimeällä ajele. Tosin vienti tapahtuu aina perjantai-iltaisin ja sen teen aina yksin.

Ajatuksiin jäi myös meidän koti. Siihen aikaan kun sijaisvanhemmaksi ryhdyin niin näillä seuduilla oli paljon sijaisvanhempia jotka olivat maanviljelijöitä.  Toki kaupungissakin oli sijaisperheitä mutta aika pitkälti sijaisperheet asui maaseudulla. Mutta tänä päivänä sijaisperheet ovat hyvin toimeentulevia, kodin ulkopuolella töissä käyviä perheitä. Heillä on upeat talot, loma-asunnot sekä Suomessa että ulkomailla. Kodin ja loma-asuntojen pihalla on uima-altaat ja vähintään paljut.  Monta kertaa on minulle sanottu että toimeentulo ei saa olla perhehoitajan tulon varassa vaan pitää olla myös ansiotulo josta tulee säännöllinen toimeentulo. Tästä huolimatta 18 vuotta sitten tein päätöksen että jään kotiin lapsia hoitamaan. Kuvittelin että hyvinhän kaikki sujuu; koti on kohta maksettu, miehen yritys rupeaa jossain vaiheessa tuottamaan tulosta ja hänkin voi palkkaa nostaa. Miten väärässä olinkaan!!! Nyt on talo kohta maksettu toiseen kertaan mutta mitään isoja remontteja en ole pystynyt teettämään. Koko huusholli kaipaisi ehostusta mutta tämä on kuitenkin meidän koti. Eilen en edes selitellyt miksi meillä on tämän näköistä. Olen joskus ollut ihan vihainen itselleni kun joillekin olen ruvennut selittelemään että meillä on nyt tämmöistä vanhanaikaista ja rumaa. Olkoon, ei kaikilla tarvitse olla sisustuslehtien mukaan sisustettu koti. Huoneita meillä on vähän, se on totta ja siksi lapsitoiveena onkin mahdollisimman pieni lapsi. Mutta isot ovat jo isoja ja eiköhän kohta tyttö ole kotoa muuttamassa. Siihen jää yksi huone vapaaksi. Kasiluokkalainen lähtee myös muualle opiskelemaan ja sitä kautta ainakin viikoksi jää tyhjä huone. Joten jatkossa tilaa kyllä riittää. Perhehoitajan eläkeikä on 68 vuotta ja siihen minulla on reilu 10 vuotta aikaa.

Meidän loman viettämisestä myös kysyivät ja en tiedä mitä tykkäsivät kun sanoimme että emme pidä lomaa. Me otamme pieniä irtiottoja silloin tällöin; käydään elokuvissa, konserteissa, syömässä ja tullaan yöksi kotiin. Joskus harvoin, muutaman kerran vuodessa lähdemme yöksi pois kotoa. Ilmeisesti tässä työssä pitäisi pitää säännöllisesti lomaa mutta siihen me emme tunne tarvetta. Toki joskus tulee tunne että kaipaisi sellaista normaalia elämää mutta toisaalta eihän biovanhemmillakaan ole lomaa lapsistaan. Samanlaisia irtiottoja hekin tekevät kuin me. Sossut ihmettelivät myös sitä etteivät meidän lapset käy viettämässä viikonloppuja vanhemmillaan. Jostain kumman syystä meille on sijoitettu lapset jotka eivät tapaa vanhempiaan kovinkaan säännöllisesti ja jos tapaavat niin tunti-pari kerran kuukaudessa. Jäinkin miettimään että jäikö nyt sossuille kuvitelma että me emme suostu antamaan lapsia pitempiin tapaamisiin. Luultavasti jäi...

Kaiken kaikkiaan eilisestä tapaamisesta jäi aika epätoivoinen tunne. En jaksa uskoa että tästä seuraa mitään. Rikosrekisteriotteet tilattiin eilen ja pistetään ne menemään eteenpäin kun ne postilaatikkoon saapuvat. Ehkä jossain vaiheessa joku ilmoittaa kelvattiinko vai ei. Toivossa on kuitenkin hyvä elää!

Pakkaspäivä

Vihdoinkin sain herätä pakkasaamuun, -22 astetta.  Tykkään pakkasesta kunhan sitä ei viikkokausia kestä. Oli mukava aamulla sytyttää tulet leivinuuniin ja kuunnella tulen rätinää. Se hivenen rauhoitti sillä tänäänhän meille tuli "tätejä".  Tänään oli sovittu tapaaminen uusien sos.työntekijöiden kanssa ja vaikka nämä kotikäynnit ovat jo vuosikymmenien aikana tulleet tutuiksi niin aina se vähän jännittää kun tulee uusia ihmisiä. Mutta ihan kivasti kotikäynti sujui. Juteltiin leppoisasti ja katsottiin meidän koti. Aivan heti eivät meitä tyrmänneet mutta nyt sitten jännitetään mitä vastaa jo meillä olevien lasten sijaishuoltoyksikkö. Heille menee kysely, samoin poliisille. Itse pitää rikosrekisteriote hommata. Edellinen oli mennyt jo vanhaksi.  Minua jännittää tuo sijaishuoltoyksikön kysely. He vastaavat varmaan ettei meille voi sijoittaa lapsia koska lapsiluku menee yli neljän.  Lapsiluvusta juteltiin tänään ja tämä toinen lääni ei laske tukilapsia lapsilukuun. Joten heidän mielestään meillä on oikeastaan vaan yksi sijoitettu koska yksi on jälkihuollossa ja on jo täysi-ikäinen ja yksi ei ole huostaanotettu ja on jo iältään 15.  Saa nyt nähdä kuinka meidän käy. Sos.työtekijä lupasi ilmoitella kunhan saa tarvittavat paperit. Poliisin vastausta emme pelkää sillä emme ole viiteen vuoteen ylinopeussakkojakaan saaneet emmekä muutenkaan ole olleet poliisin kanssa tekemisissä missään vaiheessa.  Naapuriläänissä alkaa ensi syksynä koulutus lyhytaikaisille perheille ja siihen jo ilmoittauduttiin. Eihän se ota jos ei annakaan eikä koulutus koskaan pahitteeksi ole.

Näin pakkaspäivänä on mukava suunnitella tulevaa kesää ja toivoa että olisi lämmintä. Juhannusmökki on nyt varmistettu sillä hetki sitten varasin meille mökin juhannusviikoksi. Viime kesän seudulla pysytään mutta nyt varasin eri mökin. Uudessa mökissä paljon kallioita ja mökin rannasta aukeaa isompi Pielinen kuin viime kesän mökistä. Vaihtelu virkistää myös mökkien suhteen.

Sadepäivän mietteitä

Harmaus jatkuu edelleen ja koneelta piti kaivella vähän väriä elämään. Reilu viikko sitten oli taivas hetken aikaa näin kaunis.

Jotenkin tämä alkuvuosi on itselläni ollut harmaa ja tuntuukin että koko kuntamme on vaipunut harmauteen. Ikäviä uutisia tulee monelta suunnalta; eräs ikäiseni ja aika hyvin tuntemani nainen kuoli tällä viikolla. Tällä viikolla kuulin myös eräästä avioerosta ja se uutinen pysähdytti. Ja samalla se sai ajatukset aikaan 10 vuotta sitten. Itse olin täysin samassa tilanteessa ja tuntui että elämä loppuu siihen. Mutta ei elämä loppunut ja nyt tiedän että avioero oli juuri se mitä minulle pitikin tapahtua. Tätä samaa uskoa olen nyt yrittänyt valaa tähän 3 lapsen äitiin joka nyt jatkaa elämää yksin lasten kanssa.

Eilen oli palaveri työni tiimoilta ja eiliseen loppui hyvin sujunut yhteistyö yhden bioäidin kanssa. Puhuin asioista lapsen näkökulmasta ja sos.työntekijä uskalsi tehdä päätöksen joka on lapsen kannalta hyvä. Vähän pelolla odotan mitä tuleman pitää. Tai ehkä asia ymmärretään kun sitä vähän mietitään tai sitten ei.

Kun koko ajan on harmaata, kuulee ikäviä uutisia ja itsekin joutuu omassa elämässään vaikeiden asioiden kanssa tekemisiin niin pakko on välillä miettiä kivoja asioita. Parin viikon päästä lähdetään viikonlopuksi laskettelemaan ja kohta on viikko 10 ja hiihtoloma. Tänään mietin jo vähän juhannustakin ja katselin mökkiä juhannusviikoksi. Nyt on vielä vara valita ja en vielä mökkiä varannut. Suunta taitaa olla kesällä sama kuin viime kesänä mutta nyt vaihdamme mökkiä. Tai näin ainakin suunnittelen.

Meillä asuvan toisen aikuisen työkuviotkin alkaa näyttää tällä hetkellä hyvältä. Jonkin aikaa on kaupassa ollut "työharjoittelussa" ihminen joka on kiinnostunut ostamaan liikkeen itselleen. Hänellä monenlaisia yrityskuvioita ja kihlattuni olisikin liikkeen keulakuva ja pääasiallinen työntekijä. Häneltä oli kysytty että onko suunnitelmissa muuttoa yms. ja vastaus oli ollut ettei ole sillä koti on täällä ja täällä haluamme myös perhehoitoa jatkossakin tehdä.

Maanantaina tapahtuvaa sossujen kotikäyntiä odotan ihan innoissani. Tyttöjen sossut ovat myönteisiä lyhytaikaiseen perhehoitoon ja molemmat ovat sanoneet että kyllä sinä itse tiedät jaksatko ja miten perheen nykyiset lapset asiaan suhtautuu.  Näin minäkin uskon ja avoimin mielin toivotan uuden kaupungin ja läänin lastensuojelun ihmiset tervetulleeksi meille.

Harmaa arki

Aurinko on kadonnut jonnekin hyvin kauas. Viikko sitten tiistaina näyttäytyi hetken aikaa ja sen jälkeen on ollut tasaista harmaata. Sama harmaus on ulkona ja minun sisällä. Toisaalta harmaa ja tylsä arki on sinällään hieno asia. Elämä sujuu päivästä toiseen ilman sen suurempia tapahtumia ja mullistuksia. Noustaan aamulla ylös, päivän rutiinit viedään normaalisti läpi ja illalla ruvetaan nukkumaan. Helppoa ja mukavaa elämää mutta jotenkin se nyt vain ahdistaa ja puristaa.

Kävin lukemassa yhdestä blogista keski-ikäisen naisen lauantai-illan viettotapaa. Tämä 57 vuotias nainen vietti lauantai-iltaa Kimbleä ja Afrikan tähteä pelaten 5 vuotiaan kanssa. Yhdessä katsottiin vielä Suomi Love, sitten iltasatu ja neiti nukkumaan. Minä jaksoin katsoa vielä sen jälkeen alkaneen sarjan ja sitten nukkumaan. Varmaan moni muukin saman ikäinen viettää silloin tällöin tällaisia iltoja mutta heillä on silloin mummotettavat kylässä ja ilta on laatuaikaa sekä mummolle että lapsille. Itse olen toki työni valinnut ja en valita. Joskus sitä vain näitäkin asioita miettii monelta kantilta. Tänään perhekahvilassa oli paljon vauvoja, melkein kaikki viime vuonna tähän kuntaan syntyneet 10 vauvaa. Kunta järjesti rotinakahvit ja samalla vauvojen vanhemmat saivat tutustua MLL.n perhekahvilan toimintaa. Vauvoja ja nuoria vanhempia katsellessa tuntui että olen tosi ikäloppu ja elämä on jo eletty eikä enää ole mitään odotettavissa.

Mummon luona päiväkahvia juodessa ajatuksissa elämän ehtoo. Ehdin jo iloita virkistyneestä äidistä mutta nyt äiti alkaa olla taas oma itsensä. Loman virkistävä vaikutus kesti pari viikkoa ja tänä aamuna kotipalvelu oli kirjoittanut että X on äreällä tuulella. Viime viikolla oli vielä mainintoja hyvällä tuulella olevasta mummelista. Ruokailun suhteen on taas menty siihen että leipää napostelee jatkuvasti ja ruoka jää sitten syömättä. Jotenkin kaikki tämä mummoon liittyvä ahdistaa minua nyt valtavasti ja oma vanhuus suorastaan pelottaa. En minä halua tuollaiseksi äreäksi mummoksi tulla. Vaikka kieltämättä välillä jo tuntuu että olen ihan samanlainen kuin äitini vaikka 30 vuotta nuorempi olenkin.

Tähän loppuun Tättähäärän Suomi 100 -sydän. Tämän teki hetki sitten ja pyysi että laittaisin sen meidän aikuisten makuuhuoneen oveen jotta muistaisimme että asumme Suomessa.

Joulun lopetus

Meillä joulun aika loppuu aina loppiaiseen. Vuosi vuodelta tuntuu haikeammalta tyhjentää joulukuusi, kasata enkelikello laatikkoon, viedä kuusi ulos ja kerätä kaikki tontut ja enkelit pimeään varastoon. Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä vaikeampaa tämä on. Siitäkin huolimatta että näin vanhemmiten vuodet vierivät todella nopeasti. Välillä oikein ihmettelen että miten ihmeessä aika voikin kulua näin nopeasti. Mutta nyt on kaikki jouluun liittyvä varastossa omilla paikoillaan ja sieltä ne 11 kk.n kuluttua esiin kaivellaan.

Tänään aurinko näyttäytyi hetken aikaa. Siitä olikin jo pitkä aika kun aurinko viimeksi meillä näyttäytyi. On ollut aina niin pimeää, harmaata ja ennen kaikkea märkää. Mutta tänään oli -8 astetta ja sain laittaa päälleni joulupukin tuoman merinovillakerraston. Olipa mukava parin tunnin ulkoilun jälkeen tulla sisälle ja huomata että selkä on pysynyt lämpimänä koko ajan. Alaselkä on ollut ongelma ja aina on tuntunut että se jäätyy ulkona. Tänään ei jäätynyt.

Huomenna alkaa kunnon arki kun kasiluokkalainenkin kouluun lähtee ja me Tättähäärän kanssa menemme perhekahvilaan. Tästä se arki alkaa.  Eräänlaista arkea on viikko eletty ja omalla tavallaan arki on ollut ahdistavaa. Mummolassa olen nyt arkipäivinä käynyt päiväkahvin keittämässä klo 14.00 maissa. Olen yrittänyt säilyttää lomalla ollutta rytmiä, Kotipalvelu käy 4 kertaa vuorokaudessa ja minä kerran niin äidin luona käy päivän aikana säännöllisin väliajoin joku eikä olisi niin yksinäinen. Mutta yksinäinen hän on. Hän ikävöi lomapaikkaa ja joka päivä itki sitä että miksi hän ei saanut sinne jäädä kun siellä oli niin hyvä olla.  Äiti piristyi niin paljon lomalla jotta kotipalvelun väkikin sen huomasi. Äiti on ollut aika puhumaton jo pitkään mutta loman jälkeen hän on jopa puhunut myös kotipalvelun väelle. Ruokahalu katosi heti kun kotiin tultiin ja äiti sanoo ettei ole nälkä eikä hän halua syödä. Lomalla oli syönyt tosi hyvin. Kyllä ihminen toista ihmistä kaipaa vaikka kuinka yksinkin viihtyisi. Ehdotin perjantaina että lähdettäisiin katsomaan erästä yksityistä hoitokotia tässä lähellä mutta siihen äiti ei suostunut vaan rupesi vain huutamaan minulle. Tuo paikka missä loman vietti olisi äidille juuri ihanteellinen. Mutta sinne pääseminen on niiiin vaikeaa. Nyt toivonkin että äiti tekisi niitä yöhälytyksiä mahdollisimman paljon. Tosin naapurit siinä häiriytyy mutta omalla tavallaan se kertoisi ettei äiti pysty enää omassa kodissa asumaan. Minulla on mietinnässä kirje jonka lähetän kaikille Siun Soten johtohenkilöille ja oman kunnan vanhusten asioista päättäville ihmisille. Joka puolella suunnitellaan palvelutalopaikkojen vähentämistä koska ihmisen paras paikka on koti ja aivan turhaan vanhuksia laitetaan vahvasti avustettuna asumaan. Minä aion kirjoittaa suoraan että koti on jossain vaiheessa ihmisen säilytyspaikka eikä siellä vietetty elämä ole enää ihmisarvoista elämää. Äitini on aloittanut työelämän hyvin nuorena ja tehnyt töitä 50 vuotiaaksi asti. Viimeisin vakituinen työpaikka haihtui savuna ilmaan (työpaikka paloi) ja äiti oli jo sen verran iäkäs ettei vakituista työtä enää löytynyt. Vähän yli 50 vuotiaana hän pääsi työttömyyseläkkeelle. Mutta kyllä hän on oman panoksensa tälle yhteiskunnalle antanut joten hän ansaitsee kyllä hyvän ja turvallisen loppuelämän.

Uuden vuoden kynnyksellä

Aina uuden vuoden alussa on kaiken uuden kynnyksellä. Kalenteri on tyhjä ja tuntuu että mitä vain voi tapahtua. Tammikuun osalta minulla on kyllä kalenterissa jo merkintöjä joten ihan tyhjä se ei ole. Mutta aina vuoden alussa kuitenkin miettii että mitähän tämä vuosi tuo tullessaan. Samalla summailee mennyttä vuotta. Viime vuosi oli minun elämässä normaali vuosi; ei mitään erityisiä vaikeuksia mutta ei myöskään suuria onnen ja ilon hetkiä. Sellaista tasaista tallaamista päivästä ja kuukaudesta toiseen. Hyvä niin!

Tänään virittelin jo vähän arkea. Mummon hain lomalta ja kyllä hän kyytiin lähti vaikka mielellään olisi kuulemma sinne jäänyt asumaan. Hoitajat kertoivat miten mummon virkistynyt, innostunut liikkumaan ja syönyt todella hyvin. Ja mikä parasta: äitini oli löytänyt sieltä ystävän. Istuivat syödessä ja kahvilla aina vierekkäin ja olivat kikatelleet kuin nuoret tytöt.  En voinut tuota edes kuvitella; minun äiti kikattelemassa. Äiti jonka naurua en muista koskaan kuulleeni enkä muista että hän olisi koskaan edes hymyillyt. Tänään äiti kertoi miten hän oli ystävän kanssa halannut kun ystävä sai kuulla että hänen loma loppuu.  Kyselin tänään paikan johtavalta että onko näitä lomia jatkossa. Ei kuulemma ole koska siitä ei ole tiimissä sovittu ja käski soittamaan palveluohjaajalle. Tein työtä käskettyä ja soitin. Palveluohjaaja sanoi että on näistä sovittu ja tällä tavalla tuetaan kotona asumista. Hän lupasi soittaa johtajalle ja ei mennyt kauaa kun johtaja soittikin minulle. Seuraavaa lomaa ehdotti helmikuun loppuun mutta ehdotin että voisiko olla maaliskuun alussa. Silloin olen lähdössä perheen kanssa reissuun ja olisi hyvä jos mummo olisi samaan aikaan lomalla. Vaikeaa on kuulemma järjestää niin mutta kaikesta huolimatta sovittiin että loma olisi silloin. Helmikuun aikana varmistetaan loma-ajankohta.

Kotipalvelun kanssa järjesteltiin äidin ruoka-asioita uuteen malliin. Lopetin ruokapalvelun ainakin toistaiseksi sillä äiti ei niitä ruoka enää syönyt ja ne meni siltään roskiin. Nyt ostan ruokaa kaupasta, vien täältä kotoa ja kotipalvelu käy myös lounaan lämmittämässä. Näin saadaan yksi käynti lisää päivään ja sitä kautta ollaan ehkä hivenen lähempänä pysyvää palvelukotipaikkaa. Nyt kun kotipalvelu käy lounasaikaan niin ajattelin ajoittaa käyntini päiväkahvin aikaan. Keittelen kahvit ja juodaan ne äidin kanssa yhdessä. Näin saadaan ehkä pidettyä päivärytmiä ja toivotaan että äiti nukkuisi yöt eikä tekisi hälytyksiä eikä kiusaisi naapureita. Toivossa on hyvä elää!

Kotona meidän arkeen ei mitään uutta. Lukiolainen aloittaa koulun torstaina ja kasiluokkalainen ensi maanantaina. Siitä se arki lähteekin rullaamaan omalla painollaan, päivä kerrallaan.