Matalapaine jatkuu

Ulkona harmaata ja minun pään sisälläkin vallitsee harmaus. Mikään ei kiinnosta, mitään ei saa aikaiseksi ja tuntuu että millään ei ole mitään väliä.  Huoli huomisesta ja toimeentulosta nousee taas jatkuvasti ajatuksiin ja vaikka kuinka yritän ajatella että kyllä minä selviän niin siitä huolimatta tuntuu että nyt tulee se viimeinen pisara. Tunnen epäonnistuneeni sijaisvanhempana täysin ja mietinkin päivittäin että lasten olisi varmaan paljon parempi muualla kuin täällä minun luona.

Toimeentulohuoli alkoi siitä kun lukiolainen on ruvennut puhumaan että hän voisi muuttaa lukiopaikkakunnalle. Toki hän täyttää jo 17 vuotta mutta jotenkin olen ajatellut että asuisi vielä lukioajan täällä kotona. Tyttö on sellainen pikkutyttö ja pelkään että jos hän muuttaa niin koulu unohtuu. Ja muutenkin se elämänhallinta on vielä hakusessa.  Mutta jos haluaa muuttaa ja sosiaalityöntekijä antaa luvan niin tyttöhän muuttaa.  Toivottavasti miettii vielä ja sosiaalityöntekijän keskustelee tytön kanssa ja pohtivat yhdessä todella tarkasti mikä olisi hyvä ratkaisu.

Seiskaluokkalaisen kohdalla on päivittäin tunne että en jaksa hänen kanssaan. Kehitysvammapuolen väki tulee lokakuussa ja sinne asti yritän pinnistellä.  Koululla pidettiin palaveri viime viikolla; paikalla sairaalakoulun ope ja psykologi. Mutta ei sillä ollut mitään merkitystä koska samat asiat olin minä ja kaikki opettajat jo epikriiseistä luettu ja suunniteltu opetus sen pohjalta.  Koulussa pojalla menee onneksi hyvin mutta kaikki mahdollinen takkuaa täällä kotona. Ja sitähän minä en oikein jaksaisi.

Näillä mennään nyt elämässä eteenpäin ja on vain toivottava että jossain vaiheessa vähän kirkastuisi.

Haavet on haihtuneet

 

Kun olin lapsi niin elämäni suurin haave oli tulla äidiksi. Leikin kotia oikeastaan aina ja Helena sekä Molla-Maija olivat lapsiani. Lisäksi oli liuta muitakin lapsia mutta he eivät olleet niin tärkeät kuin nämä kaksi. Olin aivan ihana äiti, lempeä ja hyvä sydäminen. Lapsilla oli säännölliset ruoka-ajat, pidin heitä sylissä ja olin mitä rakastettavin äiti. Aina ajattelin että kun saan omia lapsia niin olen maailman paras äiti ja minulla on maailman ihanimmat lapset. Lapset ovat kauniita, sosiaalisia ja hyviä kaikessa mahdollisessa. Kuvittelin miten meillä on hymytyttö ja -poikapatsaita pitkä rivi. Illat vietän jonkun kentän reunalla katsellen mainiosti pelaavia lapsukaisiani.  Vapaailtoina pelaamme perheen kesken lautapelejä keittinpöydän äärellä ja olemme PERHE.  Sisarukset ovat tärkeitä toisilleen ja huolehtivat toisistaan kaikin tavoin.  Minä teen perheelle hyvää ruokaa jota perhe syö reippaasti ja kiitellen minua. Koulusta saan vain myöteistä palautetta ja koulun juhlissa saan nauttia lasteni hienoista esityksistä. Kevätjuhlissa loistan kun lapseni saavat stipendit kaikesta mahdollisesta.

 









Mutta mitä onkaan todellisuus. Ihan kaikkea muuta kuin mitä joskus ajattelin. Yhtään hymy-patsasta ei Kuusikulmassa ole eikä ole tarvinnut viettää iltoja pelikenttien laidoilla. Sentään lapseni ratsastusta olen päässyt seuraamaan kun hän kenttää kiertää hevosen selässä. Ja esikoisen kohdalla olen ollut katsomassa hänen ja bändinsä esiintymistä keikoilla. Joten ei ihan kaikki haaveet ole haihtuneet vaan muuttuneet vähän toisenlaisiksi.  Perheen yhteiset pelihetket eivät onnistu, siitä pitää seiskaluokkalainen huolen. Samoin yhteiset ruokahetket ovat viime aikoina olleet yhtä helvettiä pojan taholta. Mitään yhtenäisyyttä ei tämä perhe kyllä tunne.  Viime päivinä olenkin monta kertaa itkenyt sitä miten olen epäonnistunut kaikessa perheeseen liittyvässä. Eilen illalla huomasin että kuulonikin on huonontunut viimeisen vuoden aikana tosi paljon. Ja se johtuu ihan kokonaan seiskaluokkalaisen huutamisesta ja nti Tättähäärän jatkuvasta pulputuksesta.  En todellakaan pysty enää kuulemaan mitään jos on hälinää ympärillä.  Kuvittelin ainoana lapsena että sisarukset ovat rakkaita toisilleen ja kannustavat toisiaan kaikessa. Mutta taisin olla väärässä tai sitten meidän perhe-elämä on kaukana normaalista. Aamuisin Tättähäärän kanssa nousemme yleensä vasta silloin kun seiskaluokkalainen lähtee kouluun. Hän on tosi ilkeä Tättähäärälle ja nimittelee tätä koko ajan vauvaksi ja nössöksi. Toinen vastaa kaikkeen huutamalla ja minun mitta alkaa olla täpötäysi tätä kaikkea. Vaikka kuinka on kehitysvammainen niin siitä huolimatta ei saa käyttäytyä huonosti.  Toki 4 vuotiaskin voisi olla "kuulematta" nimittelyä ym. mutta hän on vielä pieni ja minun mielestäni melkein 14v voi rajoittaa sitä mitä suustaan ulos työntää.  Kun meidän perhe-elämää ajattelee siihen mitä perhe-elämän kuvittelin olevan niin olen epäonnistunut kaikessa ihan täysin. 

Uusi liikuntasuositus

Viime viikolla uutisoitiin lasten uudesta liikuntasuosituksesta. Enää ei 2 tuntia liikuntaa päivässä riitäkään vaan uusi tuntimäärä on 3. Heti tunsin omantunnon piston sisälläni sillä nti Tättähäärä ei kyllä liikkunut joka päivä kolmea tuntia.  Keskiviikkona oli siivouspäivä ja elokuvat pyöri videossa että saisin hommat jollain tavalla tehtyä. Torstain ja perjantain oli miniän luona hoidossa ja eiköhän sielläkin ole menty pitkälti elokuvia tuijottaen. Lauantaina tehtiin taas kotihommia ja liikunta jäi hyvin vähäiseksi. Eilen oli sitten pakattava Tättähäärä ja seiskaluokkalainen autoon ja ajettava "metsään". Siellä viihdyttiin monta tuntia ja tuli kaikille jos jonkinlaista liikuntaa.  Hyvä niin!

Tiedän että lapsi tarvitsee liikuntaa, ruokaa ja lepoa.  Rupesin oikein miettimään että tuleeko tuota liikuntaa todellakin useampi tunti päivässä. Varmaan sellaisena normiarkipäivänä tulee mutta esim. siivouspäivä on sellainen että se menee aika tarkkaan sisällä.  Pyrin kyllä siihen että mentäisiin Tättähäärän kanssa aamu- ja iltapäivällä ulos mutta ei varmaan joka päivä tämäkään toteudu.  Lohdutan itseäni sillä että neiti ei loppujen lopuksi paljon istu paikoillaan. Vaikka katsoisi elokuvaa niin ainakin jalat heiluu, sätkii ja potkii jaloillaan. Asentoa vaihtaa jatkuvasti, välillä istuu sohvalla, välillä on päällään lattialla jne. Pelikoneet, tabletit ym. on hänelle vielä tuntematon käsite.  Ehkä olen liian vanhanaikainen mutta olen ajatellut että nyt opetellaan kynän käyttö ja pikkuhiljaa siirrytään nykyaikaan. Vaikka nykymaailma on hyvin tekninen ja lapset käyttävät älylaitteita heti syntymästään lähtien niin siitä huolimatta en ole kokenut tarpeelliseksi viedä tyttöä älylaitteiden maailmaan vielä tässä vaiheessa. Hän ennättää näpytellä koneita ihan riittävästi elämänsä aikana.

Viime viikko oli taas yhtä hulapaloota. Seiskaluokkalaisen kanssa mentiin torstaina magneettikuvaukseen ja reissusta tulikin yllättäen yön yli kestävä. Pojan kuvausaika jäi myöhälle iltapäivään päivystyskuvauksen takia ja poika ei herännytkään nukutuksesta kunnolla. Klo 19.30 päiväkirurgian heräämön sairaanhoitaja päätti että poika siirretään yöksi lastenosastolle. Jalat eivät kantaneet ja poika vaan nukkui joten ei häntä kotiin voinut päästää. Minä olisin saanut yöpyä pojan vieressä lattialla mutta sen verran itsekäs olin että menin hotelliin yöksi. Perjantaiaamuna menin poikaa hakemaan ja siellä odottikin hyvin herännyt poika. 

Perjantain tapaamisen Tättähäärän äidin kanssa jouduin perumaan ja sovittiin että tavataan lauantaina. Mutta olisihan se pitänyt arvata ettei lauantain tapaamiset onnistu. Joten yllättäen sainkin vapaapäivän. Kun on poissa kotoa niin täällä ei hommat vähene ja tuntuukin että sitten saa kahta kauheammin kotitöitä tehdä.  Lukiolainen oli siivonnut huoneensa lattian ja se tietää valtavaa pyykkivuorta. Nyt olen pessyt pyykkiä monta päivää ja tuntuu ettei pyykkikorit tyhjene ollenkaan.

Tämä viikko näyttää onneksi hyvin normaalilta. Tänään oli MLL:n perhekahvila, huomenna Tättähäärän srk:n kerho. Keskiviikkona kokeillaan taas tapaamista ja illalla on satubaletti. Perjantaina ajellaan melkein 100 km:n päähän issikkatallille. Lukiolainen tekee perinteisen ratsastuksen fysioterapeutin kanssa ja Tättähääräkin pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa issikan selkään. 

Syksyn alku

Syyskuussa mennään ja pikkuhiljaa alkaa se oikea syksy ja arki saapua Kuusikulmaankin.  Ja mikäs on alkaessa kun saan näissä kauniissa villasukissa arkeani viettää. Villasukat ovat palkinto paikallisen fysioterapian facebook-arpajaisista. Itse sai värin valita ja minä valitsin tutun ja turvallisen pinkin. 

 

 

Tänään alkoi Tättähäärällä seurakunnan kerho ja minulla on jatkossa tiistaiaamupäivisin kolme tuntia ihan omaa aikaa.  Tyttö pääsi 5-vuotiaiden ryhmään ja kerho kestää tunnin pitempään kuin pienempien ryhmä. Tänään olen laiskotellut kerhon ajan mutta jatkossa tulen viettämään osan aikaa myös mummolan hommia hoidellen.  Täytän lääkedosetit, käyn asioilla ja siivoilen vähän. Esim. jääkaappi kaipaa taas pesua mutta jääköön tältä viikolta. Tuleehan näitä tiistaita vielä aika monta ennen ensi kevättä.

 

Sukat voitin tosiaan arvonnassa ja eilen huomasin samaisen fysioterapian sivuilla ilmoituksen lihavien liikuntaryhmästä. Ja sinnehän minä tänä aamuina ilmoittauduin. Uskon että liikuntaryhmä on juuri minua varten; lihaville ja leppoisille ihmisille. Hankalaan aikaa ryhmä kokoontuu mutta uskon että nti Tättähäärä menee siellä täysin mukana. Minähän en tunnetusti ole mikään liikkuja enkä ole sitä omaa lajiani löytänyt mutta jotenkin nyt tuntui siltä että tuonne haluan mennä. Eräs tuttu lähtee myös ja äsken naureskeltiin puhelimessa että tiedä vaikka joku päivä juostaan yhdessä maratoni.  Ihmeitä tapahtuu, sen kyllä tiedän mutta me maratonilla tuntuu kyllä täysin uskomattomilta.

 

Viime viikolla käytiin seiskaluokkalaisen kanssa silmälääkärissä ja sieltä tuli rankkaa palautetta. Pojalle tehtiin nyt ensimmäisen kerran silmien magneettikuvaus ja se paljasti että pojan näköhermosto on täysin olematon. Tällä hetkellä näkee vielä hyvin mutta iän myötä näkökyky heikkenee ja kun ei ole hermostoa juuri ollenkaan niin vaikeaa tulee varmaan joskus näön kanssa olemaan. Lääkäri kertoi pojalle ammateista joita ei pidä missään nimessä valita; maalari, kampaaja ym. Mutta esim. leipuri, kokki ovat hyviä ammatteja koska niissä ei joudu höyryävien kemikalien kanssa tekemisiin.  Alkoholista ja tupakasta varoitti myös. Lisäksi puhui että poika ei mahdollisesti koskaan saa ajokorttia. Tämä on asia jota poika nyt suree ja sen takia raivoaa. Sanoin että eihän sitä vielä tiedä mutta siihen pitää varautua.  Näköä seurataan jatkossa säännöllisillä silmälääkärikäynneillä. Pojan puolesta olen surullinen ja äidille olen tosi vihainen. Tämäkin johtuu raskauden aikaisesta alkoholin käytöstä. Miksi ihmeessä ei ajatella syntymätöntä lasta?  En jaksa uskoa ettei nykypäivänä olisi tietoa alkoholin vaaroista sikiölle. Mutta näillä mennään eihän tässä muuta vaihtoehtoa ole.