Linnanneidot

Syysloma takana ja arkeen palattu. Se onkin vaikeaa kun on viettänyt muutaman päivän linnanneitona. Nti Tättähäärän kanssa kävimme tapaamassa mummoa ja perinteiseen tapaan yövyimme "linnassa". Kun pääsimme huoneeseemme niin neiti sanoi että nyt me voidaan leikkiä niin että ollaan linnanneitoja ja asutaan hienossa linnassa. Ja niin me leikittiin.  Menimme uimaan kylpytakit päällä ja kuvittelimme että meillä on päällä hienot hepenet. Astuimme aamupalalle linnan ruokasaliin jonne palvelijamme olivat loihtineet mitä herkullisimpia ruokia. Tarjolla oli Tättähäärän rakastamia nakkeja, pekoni, muroja ja keksejä. Croisantit maistuivat myös neidille. Toki siellä oli maistuvaa ruokaa tälle vähän isommallekin linnanneidolle.  Iltaisin vietimme leppoisia hetkiä hotellihuoneessa herkkuja syöden.  Kaiken tämän jälkeen tuntui tosi ankealta ajella kotiin ja yrittää päästä kiinni arkeen.  Tättähäärän arki on lähtenyt käyntiin paljon paremmin kuin minun.

Seiskaluokkalaisen asioissa ollaan edetty niin hyvin että mahdollinen tukiperhe on löydetty. Poika on kyllä ilmoittanut ettei hän sinne lähde mutta uskon hänen siellä viihtyvän kun vain antaa itselleen luvan vaihtaa mielipidettä. Tutustumaan mennään parin viikon päästä ja jos pojan sekä perheessä asuvien teinien kemiat kohtaavat niin perhe on valmis tukiperheeksi. Tunnemme toisemme jo vuosien ajalta kun olemme samoissa perhehoitajien tapaamisissa olleet. Toivottavasti nuorten kemiat kohtaa ja poika pääsee viettämään mukavia viikonloppuja perheeseen jossa on eläimiä, traktoreita ja kaikkea muutakin kivaa.

Aika kuluu tosi nopeasti ja kahden kuukauden päästä on Joulupäivä.  Pikkuhiljaa olen jo valoja ulos ja sisälle viritellyt sillä eihän ne mitään jouluvaloja ole. Jouluvalot (kyntteliköt, tähdet jne) kaivan esille joulukuussa. Yleensä otan ne esille seiskaluokkalaisen synttäreille joulukuun alussa mutta viimeistään itsenäisyyspäivänä kynttelikkö asettautuu perinteiselle paikalleen keittiön työpöydälle ja tähti olkkarin senkin päälle. Viime jouluna luovuin joulukorttiaskartelusta ja ostin syyslomalla joulukortit. Saman tein nytkin syyslomalla ja meiltä lähtee kaupasta ostetut kortit. Ihailen ihmisiä jotka jaksavat askarrella. Minä en ole mikään askartelija ja ajattelinkin että miksi stressata itseään sellaisen asian kanssa josta ei tule hyvää mieltä vaan se ahdistaa. Nyt kun Virkkuukoukkusessa kortteja valitsin niin oli hyvä olo koko ajan.

Ennen joulua pitäisi saada tuo varastona toimiva esikoisen huone laitettua Tättähäärän huoneeksi. Ensimmäinen tehtävä siellä olisi tyhjentää kassit joissa on isäni vaatteita.  Vaatteista pitää erotella sellaiset joita kehtaan tarjota seurakunnalle jaettavaksi niitä tarvitseville. Suurin osa on toki vanhaa ja joutaa suoraan jäteasemalle. Mutta hyviä vaatteita voi laittaa eteenpäin jos vain joku suostuu ne vastaanottamaan.  Maalikaupassakin pitäisi käydä ja sutia huonetta vähän valoisammaksi ja sitten miettiä millaisia kalusteita tytölle hankitaan.  Ihan kivaa tekemistä tuo olisi mutta jostain kumman syystä linnanneidon puhti on poissa ja huoneessa ei tapahdu mitään. Ehkä huomenna tai ylihuomenna...

Loma

 

 

 

 

Vähän reilu kaksi kuukautta arkea ja se kyllä näkyy koululaisissa. Aamut ovat vaikeita ja seiskaluokkalainen ei meinaa jaksaa millään nousta. Yhtään myöhästymismerkintää ei ole Wilmaa vielä tullut vaikka tasan tarkkaan myöhästyy useina päivinä.  Opettajat taitavat olla lempeitä pojan suhteen. Lukiolainen nousee kyllä ja ei ole kertaakaan linja-autosta myöhästynyt. Herätys on kyllä aikaisin; ennen kuutta ja kotiin tulee iltapäivällä viiden aikaan. Rankkaa koulunkäynti on ja ihmeesti tyttö on jaksanut koulua käydä. Koeviikkokin suoritettu onnistuneesti läpi joten hyvä on lomille jäädä.  Nti Tättähäärä ei lomaa kaipaa sillä hän rakastaa kaikkea mahdollista. Maanantaisin meille yhteinen MLL:n perhekerho, tiistaisin seurakunnan kerho 5-vuotiaille joka kestää 3 tuntia, keskiviikkoisin satubaletti ja perjantai-iltaisin liikunta 4-6 vuotiaille.  Pienet itkut tyttö jo tirautti kun kuuli että kokonainen viikko ilman harrastuksia.

 

Onneksi ei ihan kokonaan olla ilman tekemistä lomallakaan. Maanantaina haetaan rautaa naamaan (kieleen) lukiolaiselle. Keskiviikkona minä aloitan Lihavien liikunnan ja torstaiaamuna suuntaamme nti Tättähäärän kanssa kahdestaan tapaamaan hänen biomummoaan. Ja sillä reissulla viivymme kaksi yötä. Pieni lomanen vain meille kahdelle. Sen olemme ansainneet.

 

Muutoin meidän arki on sitä arkea. Ikkunanpesua, kaupassa käyntiä ja "makaronilaatikkoa".  Makaronilaatikko kuvastaa eräällä tavalla meidän arkea, perhettä ja elämää. Itse en sitä koskaan ajatellut mutta eräs lukiolaisen kaveri sanoi että teillä tuoksuu kodilta ja kodin tuoksu on makaronilaatikko. Makaronilaatikko on meillä yleensä viikonlopun ruokaa; teen laatikon ja laitan uuniin ja sen jälkeen lähdetään porukalla ulkoilemaan. Näin tehtiin tänäänkin. Kun tullaan kotiin niin ruoka on valmista.

 

Vaikka elämä on arkea niin pienet hetket tekevät siitä melkein juhlaa. Eilen saunoin kahdestaan Tättähäärän kanssa ja hänellä oli pitkästä aikaa "poreammepäivä". Eli vanna oli mukana saunassa. Ja kun vanna on mukana niin vannassa on aina meidän perhe. Minä olen kaikista isoin ja vahvin ankka joka kuljettaa selässään Tättähäärää ja seiskaluokkalaista. Kihlattuni on vähän pienempi, lukiolainen on ankka jolla kuulokkeet korvilla. Esikoinen on mustekala ja keltainen pieni ankka on miniä. Näin on Tättähäärä asioita ajatellut.  Saunasta tultua sytytin tuikun muumeja valaisemaan.  Tänä iltana melkein samat kuviot, tosin amme jäi tänään saunaan ottamatta. Mutta muumeissa palaa tuikku ja maha on täynnä hyvää ruokaa.  Tätä on elämä Kuusikulmassa.

Tavallista rakkautta

Arki pyörii ihmeen tasaisesti; kerhoja, mummon hoitoa, satubalettia, kotitöitä, tapaamisia jne.  Välillä tuntuu että tännekään ei ole mitään kirjoitettavaa ja toisaalta tuntuu että ketä nämä kirjoitukset edes kiinnostaa. Voisin kirjoittaa saman ruutuvihkoon ja lukea sitä sitten jossain mummon mökissä kun yksin aikaani kulutan.

Nti Tättähäärä oli keskiviikkona satubaletissa ja silloin minulla on puolituntia aikaa istua kirjastossa lukemassa lehtiä tai etsiä luettavia kirjoja. Nyt menin etsimään kirjoja ja käteen tarttui kaksi lukematonta kirjaa; Maria Syvälän kirja Hukassa huostassa ja toisen kirjan nimi on Tavallista rakkautta, kirjoittajaa en muista. Tämä "rakkauskirja" kertoo SOS-lapsikylästä.  Rakkautta en ole vielä lukenut mutta parina iltana olen tätä Hukassa huostassa -kirjaa lukenut. Tarinat ovat tuttuja facebookin maailmasta. Muutama vuosi sitten olisin sanonut että kaikki tämä on valhetta mutta tänä päivänä en ole siitä enää niin vakuuttunut. Kaikki on mahdollista tämän päivän Suomessa.

Kun kirjat lainasin niin samalla rupesin miettimään kulunutta 20 vuotta.  Syyskuun viimeinen päivä v. 1996 minusta ja ex-miehestä tuli sijaisvanhemmat.  Takana oli pitkä lapsettomuus, adoptiohaaveet ja sitten tuli sijaisvanhemmuus. Kotiin tuli pieni vauva ja yhtä äkkiä olinkin "äiti".  Sijaisvanhemmuus oli tuttua kirjoista, lehdistä, telkkariohjelmista ja Pelastakaa Lapset ry:n virkailijan puheista. Teoriatietoa oli paljon mutta yhtä äkkiä kaikki olisi pitänyt osata hallita käytännössä. Vauvan hoito oli helppoa mutta kaikki se muu. Viranomaisten kanssa tiesin osaavani toimia mutta miten tehdä hyvää yhteistyötä biovanhempien kanssa. Se olikin suuri kysymysmerkki. Ajattelin että sydämellä sitäkin teen ja se ei voi mennä pieleen. Mutta kyllähän se voi mennä jos vastassa on ihmiset jotka eivät hyväksy huostaanottoa. Jälkeenpäin ajateltuna en osannut sijaisäitinä ajatella lapsen parasta mutta ei sitä osannut ajatella sos.työntekijätkään. Mutta kaikesta huolimatta lapsesta on kasvanut hieno nuorimies.

Ensimmäisen lapsen jälkeen on elämässä tapahtunut paljon. Tuli toinen sijoitettu, tuli kolmas ja sen jälkeen avioero.  Yksinhuoltajuutta, uusi rakkaus ja yllätys, yllätys saimme vielä yhden sijoitetun. Vuosien aikana kotona on käynyt lapsia jotka ovat viipyneet vain hetken. Tukilapsia on myös tullut, osa käynyt lyhyen aikaa ja sisarukset useamman vuoden.  Paljon olen näinä vuosina saanut ja ihmisenä olen kasvanut tosi paljon.  Elämään on tullut neljät biosukulaiset, valtava määrä sos.työntekijöitä, terapeutteja, lääkäreitä, opettajia ym.  Tavallisen rakkaudenkin määrää olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen että aina ei tavallinen rakkaus riitä.  Valitettavasti näin kuvittelin kun seiskaluokkalaisen pienenä poikana luokseni hain. Ajattelin että rakkaudella saan pojasta ehjän. Miten väärässä olinkaan. Rakkaus on auttanut mutta kyllä olisi tarvittu jo aikaisemmin paljon muutakin.  Mutta kyllä rakkaus on se kantava voima jolla tätä työtä tehdään ja lapsia kasvatetaan. Yhtään lasta en ole itse synnyttänyt mutta rakkaita kaikki ovat.  Kiitollinen olen heidän vanhemmilleen että ovat antaneet lapsilleen elämän. Toki osa olisi voinut antaa paremmankin elämän alun ja vaikeina päivinä olenkin siitä heille tosi vihainen. Mutta ei viha auta mitään. Minun tehtävä on rakastaa, antaa hyvät juuret ja siivet joilla nuori voi ponnistaa kodista maailmalle.