Sijoitetulla lapsella kulkee elämässään aina mukana kaksi perhettä. Toisilla syntymäperhe on läsnä hyvinkin tiiviisti, toisilla vähemmän tiivisti ja joiltakin syntymäperhe katoaa sijoituksen aikana kokonaan. Vanhempi kuolee tai sitten elämä vie siihen suuntaan ettei siihen lapsi/lapset enää mahdu. Tapahtuipa mitä hyvänsä niin syntymäperhe on kuitenkin tärkeä ja lasten kanssa näitä asiota käydään läpi hyvin useasti ja hyvin "eri tasoisesti". Riippuu aina lapsen iästä ja kehitystasosta miten syntymäperheestä jutellaan.
Yleensä esikoulussa tai peruskoulun alaluokilla tulee esiin sukuun piirtäminen. Siinä sitten istutaan lapsen kanssa keittiönpöydän ääressä ja mietitään mitä puuhun merkitään. Kolme vanhinta minulle sijoitettua lasta on halunnut tehdä sukupuun jossa minä olen äiti. Heille on ollut tärkeää että saavat kuulua juuri siihen perheeseen ja sukuihin jossa arkeaan elävät. Tättähäärä on erilainen ja hän halusi sukupuun jossa on syntymävanhemmat. Onneksi olin jo tiedot hankkinut Minun kirjani -sukupuuhun ja sieltä suurin osa tiedoista saatiin. Ja lapsi vei onnellisena tehdyn sukupuun eskariin.
Minä mietin paljon tätä asiaa ja sitä että miten lapsi joka on tavannut syntymävanhempiaan paljon vahemmän kuin muut minulle sijoitetut, haluaa heidät kuitenkin sukupuuhunsa. Itse tulin siihen tulokseen että lapsella on säilynyt haavekuva oikeasta äidistä ja isästä. Lapsen mielessä he ovat maailman ihanimmat ihmiset ja elämä heidän kanssaan olisi tosi ihanaa. Se haavekuva säilyy kun vanhempia tapaa harvoin. Vanhemmat sijoitetut ovat tavanneet vanhempiaan säännöllisesti, viettäneet lomaa vanhemmillaan ja nähneet mitä elämä vanhempien kanssa on. Siitäkin huolimatta että yhdessä vietetty aika ei ole ollut arkea vaan eräänlaista juhlaa. Mutta jokainen lapsi on yksilö ja se heille suotakoon. Jokaisella on omanlaisensa sukupuu. Sekä juuret ja toivottavasti joskus myös vahvat siivet jotka elämän myrskyissä kantavat.
