Mummon kuulumisia

Mummon kuulumisia en olekaan aikoihin kirjoittanut. En tiedä mistä johtuu mutta olen viime aikoina ollut tosi väsynyt äitini "hoitamiseen". Vaikka kotipalvelu tekee suurimman työn äitini hoidossa ja fyysisesti minun huolenpito äidistä on vähäistä niin jotenkin se on vaan rasittanut pääkoppaa aikalailla. Äiti oli lomalla palvelutalossa meidän syyslomaa edeltävän viikon ja tuttuun tapaansa huusi ja rähjäsi minulle kun hänen tavaroitaan pakkasin lomaa varten. Kun palvelutalon sisään mennään niin äiti on hyvin kohtelias ja hymyilevä vanhus. Minä saan kuulla saatanat ja perkeleet, on mitä huonoin tytär kun tällaista vanhalle ihmiselle teen. Välillä purskahtaa itkuun ja hetken päästä taas kiroilee. Tämä jos mikä on tällä hetkellä vaikea kestää. Monta kertaa olen taas mummolasta lähtenyt ja mennessäni huutanut että en tule enää ikinä takaisin ja pidä itse huolta itsestäsi. Välillä olen ihan oikeasti vihainen äidilleni ja syytän häntä olotilastaan. Jos olisi viitsinyt nähdä edes vähän vaivaa oman itsensä huolehtimiseen niin ei tuossa olisi. En tiedä pitääkö se paikkansa mutta minusta kyllä tuntuu että ihminen sairastuu kyllä kun ei ole kiinnostunut mistään, ei halua tehdä mitään. En tiedä mikä romahdutti äidin kokonaan 8 vuotta sitten. Tuntui että omatoimisuus, ajatusmaailma ja kaikki katosi hetkessä. Kauhean surullista! Seuraava lomajakso on ensi viikolla mutta nyt näyttää siltä että se lyhenee päivällä koska en ennätä häntä maanantaina lomalle viedä. Joka päivä toivon että olisi edes joku muu joka edes joskus äidistä huolehtisi. Kotipalvelu huolehtii mutta toivoisin että olisi edes yksi ihan oikea "ihminen" minun lisäksi joka kävisi äidin luona ja joskus veisi roskapussia, kävisi kaupassa ja vaikka vain istuisi kylässä rupatellen niitä näitä. Nuoriso on unohtanut mummon täysin ja enää en viitsi edes kysyä heiltä apua mummon asioiden hoitamiseen. Eläkööt rauhassa omaa elämäänsä ilman huolia ja murheita. Ehkä niitä heillä on omasta takaa vaikka elämä näyttää sujuvan hyvin.

Viime viikolla kotipalvelu ilmoitti että jatkossa on siirryttävä apteekin lääkejakelu. Jos minä haluan jatkaa lääkejakelun itse niin joudun myös itse lääkkeet antamaan. En todellakaan jaksa käydä neljä kertaa päivässä äidin luona lääkkeitä antamassa joten siirrytään lääkejakeluun. Apteekista kävin sopimuslomakkeen hakemassa ja keskustelemassa asiasta. Toivottavasti sotessa suostutaan siihen että jakeluun siirryttäisiin vuodenvaihteessa. Ennätin ostaa pari viikkoa sitten ison satsin kalliita lääkkeitä ja olisi suorastaan hulluutta jättää ne lääkkeet käyttämättä ja ostaa uudella reseptillä uudet. Toki automaattinen lääkejakelu helpottaa minun elämää. Ei tarvitse enää kahden viikon välein lääkedosetteja täytellä. Eihän se iso homma ole ollut. Kyllä tämä kaikki muu tuntuu paljon vaikeammalta. En haluaisi olla äiti omalle äidilleni. Mutta ei minulla taida olla vaihtoehtoja.

Päätös on tehty

Me olemme nyt aikuisten kesken uuden lapsen tuloa mietitty. Jos tulossa olisi pieni lapsi niin hän olisi ilman muuta ollut tervetullut eikä asiaa olisi sen enempää tarvinnut miettiä. Mutta kun tulossa on kouluikäinen niin asiaa pitää pohtia paljon tarkemmin. Omalla tavallaan tuleva lapsi olisi sopiva meidän porukkaan ikänsä ja sukupuolensa perusteella. Toisaalta ikä ja sukupuoli voi myös aiheuttaa aika paljon hankaluuksiakin. Näitä asioita ei voi tietää etukäteen mutta miettiessä asiaa on hyvä ottaa huomioon kaikki mahdollinen. Me ja varsinkin minä otan vielä huomioon jo meiltä pois muuttaneetkin. Haluan että kotimme on edelleen heidän kotinsa ja he voivat täällä vapaasti vierailla, jopa kissan kanssa. Allerginen olen mutta lyhyet kissavierailut eivät ainakaan vielä ole aiheuttaneet minulle oireita. Lääkekaapista löytyy kyllä allergia- ja astmalääkkeitä joten jatkossakin kissa on "mummolaan" tervetullut.

Kun nämä kaikki asiat on mietitty ja toki paljon muutakin on pohdittu niin me päädyimme siihen että emme ole valmiita lasta ottamaan. Vaikka olisi suuri halua toivottaa lapsi tervetulleeksi niin tuolla jossakin minun sisällä on myös se ei-sana ja kun se on olemassa niin silloin on parempi tehdä kielteinen päätös. Uuden lapsen tullessa ei saa olla kielteisiä ajatuksia vaan lapsi on pystyttävä aidosti toivottamaan tervetulleeksi. Häntä pitää odottaa innoissaan ja malttamattomana. Kun kuulee hänestä ensimmäisen kerran niin heti pitää ruveta suunnittelemaan hänelle tilaa ja omaa paikkaa. Näin ei nyt tämän lapsen kohdalla tapahtunut joten parempi on tehdä tämä päätös joka nyt tehtiin. Tiedän että lapselle löydetään juuri se koti johon hänet on tarkoitettu biokodista siirtymään. Tiedän että emme olleet ainoa paikka josta asiaa kysyttiin vaan sijaishuoltoyksikkö kartoitti useampaa paikkaa.

Me jatkamme edelleen odottelua ja toivomme että lyhytaikaisia lapsia piipahtaisi edes silloin tällöin. Pikkuhiljaa aloitellaan myös uuden tukilapsen käyntejä. Homma on käynnistynyt hyvin hitaasti sillä lapsen äidille tämä on uusi asia eikä hän halua pitää mitään kiirettä. Eikä meilläkään mikään kiire ole. Niin paljon uutta on edessä ja tuntuu hyvältä että edetään hitaasti ja rauhallisesti.

Tänään haetaan vanhat tukarit ja edessä onkin taas vauhdikas viikonloppu. Lapset on jo pitkään toivoneet pääsevänsä SuperParkkiin ja huomenna on tarkoitus ipanat sinne viedä. Eipähän meidän tarvitse ohjelmaa keksiä ja 8 vuotiaskin pysyy päivän erossa kännykästä kun touhuaa superissa. Ysiluokkalainen menee viikonlopuksi omaan tukiperheeseen joten meillä mennään viikonloppu täysin "pieneten" ehdoilla. Pienet eivät enää kauhean pieniä ole. Yhteistä aikaa on näiden tukareiden kanssa vietetty pian 6 vuotta ja kyllä heistä on osa perhettä tullut. Tytöt ovat ystäviä ja syyslomalla Tättähäärä olikin päivän tukitytön vieraana hänen kodissaan ja yökyläily sinne on suunnitelmissa. On ollut ihana kulkea lasten rinnalla ja luotan siihen että pysymme heidän rinnallaan aina. Tukisuhde katkeaa varmaan jossain vaiheessa mutta ystävyys ei häviä mihinkään. Toki teini-iässä nuorille tulee omia menoja ja säännölliset yökyläilyt jäävät mutta luotan siihen että tapaamme silloinkin aina silloin tällöin. Varsinkin siinä tapauksessa että tyttöjen ystävyys säilyy. He ovat eläneet yhdessä 1 vuotiaasta alkaen joten ovat melkein sisaria keskenään. Päivääkään en ole katunut että juuri näiden lasten tukiperheeksi ryhdyimme. Olemme saaneet heiltä todella paljon ja ehkä jotain olemme pystyneet heille myös antamaan. Ainakin aikaamme...

Syksyistä arkea

Viime viikolla meillä vietettiin syyslomaa ja tällä kertaa sitä vietettiin hyvin pienimuotoisesti. Eskarilainen teki tänään läksyn jossa piti piirtää syysloman tekemisiä. Tyttö piirsi kodin, oman huoneen sänkyineen sekä keittiön jossa istuttiin syömässä spagettia. Keittiössä oli myös kissa joka etsi juustoa. Eli kotona oltiin, nukuttiin ja syötiin. Kissakin talossa viikon oli sillä kesällä muuttanut tyttö tuli kissoineen meille lomalle. Tosi kivaa että pois muuttaneet tulevat meille kuin kotiinsa. Kotihan tämä heille on ja ovat aina tervetulleita.

Kotona vietettyyn lomaan oli syynä se että nyt halusin tarjota ysiluokkalaiselle sellaisen loman jonka hän haluaa. Eli olla omassa huoneessa kännykkä kourassa, tietokoneen ääressä ja mahdollisesti rakennella jotain legoista. Sen verran pojan piti huoneesta poistua että yhden päivän vietti äitinsä luona. Minä vein ja illalla tuli kotiin linja-autossa. Nyt ei poika valittanut että joutuu tekemään sitä ja tätä. Ei tarvinnut tehdä, en patistellut edes hampaiden pesuun jos ei itse sitä älynnyt.

Me aikuiset sentään lomailtiin vuorokauden verran. Kun tyttö oli kotona niin päätettiin ottaa pieni irtiotto ja lähteä kansallismaisemaa katsomaan. Ei sitä juuri näkynyt koska oli niin sumuista mutta ei se meitä haitannut. Ulkoiltiin, lilluttiin kylpylässä, syötiin pitkän kaavan mukaan ja nautittiin hotellihuoneen hiljaisuudesta. Teki todella hyvää sillä siitä on pitkä aika kun olemme olleet yön pois kotoa. Yksi päiväkin vietettiin kirppareita kierrellen kun Tättähäärä oli kaverin luona kylässä. Sen verran kaukana oli että ei viitsitty välillä kotiin ajaa vaan hyödynnettiin aika shoppailuun ja syömiseen.

Syksy on ollut todella kaunista aikaa ja monta kertaa on eväsreppu pakattu ja lähdetty ulkoilemaan. Yllättävän pitkiä lenkkejä jaksaa Tättähäärä kävellä ja välillä olen jopa itsestäni ylpeä. Painoa on aivan liikaa ja tuntuukin että tämän massan liikuttaminen vaatii paljon voimia. Mutta sitten kun istun nuotiolla paistamassa makkaraa niin olen onnellinen että viitsin lähteä. Mikään ei ole niin hyvä voimanlähde kun syksyinen luonto.

Nyt eletään sitten arkea ja hyvin se lähti sujumaan. Tänään soi puhelinkin töiden merkeissä ja nyt mietitään mitä tehdään. Olen joskus ilmoittanut että me voisimme harkita myös pitkäaikaista lasta ja nyt sitten kysyttiin että olisiko mahdollista ottaa kotiin pitkäaikainen sijoitettu. Tämä vaatii nyt mietintää ja syvällisiä keskusteluja aikuisten kesken ja sen jälkeen juttutuokiot lasten kanssa. Minun ensimmäinen ajatus oli että ei ja yleensä luotan intuitiooni. Päivän olen asiaa mielessäni pohdiskellut ja ei on edelleen hyvin voimakas tunne. Avopuolison ajatuksia en tiedä sillä hän miettii asioita omassa mielessään ja tuo ne julki sitten myöhemmin. Omalla tavallaan lapsi olisi hyvä lisä meidän porukkaan ja luulen että Tättähäärä olisi innoissaan. Mutta ysiluokkalainen mietityttää ja mietin myös itseäni tosi paljon. Jotenkin nyt on minulla päällimmäisenä ajatuksena lyhytaikainen sijaisvanhemmuus ja siihen on panostettu myös huonejärjestelyillä ja kaikella muullakin. Pitkäaikainen toisi mukanaan tietyn vakaan toimeentulon ja tutun arjen jota jossain vaiheessa pystyttäisiin viiden hengen perheenä elämään. Tuon tutun ja tylsän arjen luomiseen menee aikaa kun lähdetään luomaan alusta yhteinen arki johon tulee täysin uudet viranomaiset, uusi lääni, uusi terveydenhoitopaikka, uudet biosukulaiset jne  jne. Asia on nyt mietintämyssyssä ja loppuviikosta meidän on sanottava että jatketaanko neuvotteluja vai ei. Siihen asti mietitään!

Uusia suunnitelmia

Naapurikaupunkiin suuntautuneella kauppareisulla silmiin sattui tällainen kirja ja pakkohan se oli kotiin ostaa. Omassa perheessäkin on monenlaisia diagnooseja ja niitä on lasten kanssa helppo käsitellä kirjan avulla. Toki niistä on aina puhuttu mutta jotenkin kirja tuo uusia mahdollisuuksia käsitellä asioita.

Tämän kirjan myötä tuli myös mieleen se ettei koskaan pitäisi sanoa että en ikinä tms. Aikoinaan sanoin että en ikinä tietylle kadulle omassa kotikunnassani muuta. Ja kuinkas kävikään; juuri sillä kadulla olen asunut viimeiset 23 vuotta. Kun astuin talon pihaan ensimmäisen kerran niin tuntui että ei tämä niin paha paikka olekaan ja kun astuin sisälle niin tiesin tulleeni kotiin.

Monta monituista kertaa olen sijoittajille ym. tahoille kirjoittanut meidän perheestä ja listannut paperille lapsitoiveitani. Aina olen kirjoittanut että emme ole valmiita ottamaan vaikeasti vammaista lasta. Olen aina ajatellut että en pysty enkä kykene vammaista lasta hoitamaan. Mutta tästä huolimatta olemme kuitenkin uuden edessä. Meitä pyydettiin tukiperheeksi vammaiselle lapselle ja vuorokauden miettimisen jälkeen vastasimme että tervetuloa lapsi. Tulossa on todella rankka pesti mutta eiköhän me kaksi pärjätä. Puoliso oli meistä se rohkeampi ja hän sanoi että jos kerran vanhemmat pystyy lasta hoitamaan 24/7 niin miksi me emme pystyisi yhtä viikonloppua tai päivää/tunteja silloin tällöin. Vahva luottamus kehitysvammapuolella täytyy meihin olla koska pyysivät meitä tähän hommaan. Tosin lienee rahakin ratkaissut näinä niukkoina aikoina sillä kyllähän me paljon edullisempi olemme kuin kehitysvammalaitos. Vanhemmat tuovat lapsensa mieluummin meille kuin kolkkoon laitokseen. Kyseessä on kuitenkin pieni lapsi jolle kodinomainen ympäristö on juuri sopiva. Ensi viikolla asiasta keskustellaan ja pikkuhiljaa yhteistyö käynnistyy. Vanhemmat ja me olemme tuttuja jo ennestään joten sen suhteen eteneminen on helppoa. Ainakin tähän asti olemme tulleet toimeen keskenämme ihan hyvin. Jännittää/pelottaa ja mitähän muuta. Monenlaiset tunteet mielessä pyörii mutta mitään ei saa jos ei uskalla yrittää.