Mummolapäivä

Tiistaisin on Tättähäärällä "koulupäivä" (seurakunnan kerho) ja minä olen pyhittänyt tuon ajan mummolan touhuihin. Tosin tänään ennen mummolaan menoa kävin "kiduttamassa" itseäni fysioterapeutin käsittelyssä ja voin kyllä sanoa etten siitä käsittelystä nauttinut. Mutta ehkä jonain päivänä nautinkin kunhan pahimmat kireydet on saatu pois.

Joka toinen tiistai laitan mummon lääkedosetit ja tänään oli dosettien täyttöpäivä. Kun käytössä on kaksi dosettia niin ei tarvitse jatkuvasti olla lääkkeitä laittamassa.  Joskus 70-luvun lopussa minä hain sairaanhoitajaopintoihin mutta en sitten kuitenkaan uskaltanut mennä pääsykokeisiin vaikka kutsu niihin tuli. Ajattelin ettei sairaanhoitajan ammatti ole minua. Ja edelleen olen vahvasti sitä mieltä. Siinä vaiheessa ajattelin että valmistun merkonomiksi ja teen elämäntyöni papereiden kanssa. Mutta kuinkas kävikään. Viimeisen 17 vuoden aikana sairaalat, lääkärit ja erilaiset diagnoosit ovat tulleet lähelle minua. Keskussairaalan lastenosastolla (osasto 10) olen viettänyt eräänkin yön. Onneksi useimmiten sinne on menty sovitusti mutta onpa sinne menty joskus kiireestikin. Toistaiseksi taksilla, vain esikoinen on yksin mennyt ambulanssilla ollessaan n.16v.  Vuosien myötä myös muut osastot ja poliklinikat ovat tulleet tutuiksi. Diagnoosit ja lääkkeet ovat myös käyneet tutuiksi.  Vaikeinta minulle näissä lääke- ja lääkäriasioissa on ollut omien vanhempien sairastelu ja diagnoosit. Kun ihminen vanhenee niin eihän siinä mitään ole tehtävissä. Lasten kohdalla mennään elämässä eteenpäin ja esim. astmadiagnoosi jonka lukiolainen sai alle vuoden ikäisenä oli minulle helpotus. Löytyi syy miksi lapsi ei jaksa juuri tehdä mitään. Lääkitystä jatkettiin vuosikausia ja nyt tyttö on ollut jo vuosia ilman astmalääkkeitä. Myös flunssa-ajoista selvitään ilman lääkitystä. Mutta vanhusten lääkitys jatkuu kyllä elämän loppuun saakka.  Äitini valittaa jatkuvasti miten koskee ja sattuu mutta kuitenkin Panadolit löytyy milloin mistäkin. Eli ei niitä kuitenkaan kipuun käytä. Kipulaastari on käytössä ja ilmeisesti se auttaa. Mutta tuo kivusta valittaminen on varmaan keino päästä siitä ettei kotoa tarvitse mihinkään lähteä eikä pysty mitään tekemään. Kipu lienee enemmän korvien välissä kuin siellä missä äiti sen sanoo olevan.

Taas tänään mietin äitiäni kun siellä lääkkeitä laittelin. Mietin sitä että miksi ihminen kadottaa elämänilonsa ja halunsa tehdä jotain.  Muistan kesän 2010 kun äitiä piti jatkuvasti kuljettaa lääkärissä kun koski sinne ja tänne, välillä katosi näkö ym. ym. Terveydenhoitajan luona kulki valittamassa milloin mitäkin. Ja vihdoin lokakuussa pääsi vuodeosastolle ja päätti ettei sieltä enää koskaan kotiin tule kun siellä on niin hyvä olla. Valitettavasti kotiuttivat jouluksi 2010 ja kotiin tuli äiti joka ei halunnut tehdä enää mitään. Kahvin keitti vielä tuossa vaiheessa ja jokunen vuosi sitten hommasin mummolaan vielä uuden kahvinkeittimen kun entisestä oli mennyt pannu rikki. Mutta ei äiti ole enää vuosiin osannut kahvia keittää.  Vielä joskus hän sanoo miten siisti ihminen hän on ja siivoaa mutta jostain kumman syystä se ei mummolassa näy. Siivooja siellä käy mutta sen verran harvoin ja pyyhkii vain lattiat ja näkyvimmät pölyt niin siivousta riittää minullekin jokaisella käyntikerralla. Ruokapalvelun astiat joudun aina etsimään ja välillä en löydä niitä mistään. Seuraavalle käynnilleni ne ovat jostain ilmestyneet. Joskus vien paikalliseen ravintolaan ison kasan lautasia kansineen kun ne jostain esiin putkahtavat. Onneksi ravintolan väki on ymmärtäväistä ja eivät ole vielä ruokapalvelua lopettaneet kadonneiden astioiden takia.

Jatkuvasti  minulla on huono omatunto siitä etten jaksa antaa mummolle virikkeitä enkä aktiviteetteja. Mutta miten niitä antaa kun toinen ei suostu mihinkään. Mitään ei halua ja suuttuu jos jotain ehdottaa. Olenkin ajatellut että helpompi minulle ja minun pään sisukselle kun annan äidin olla ja keskityn täysin omaan perheeseen. Perhe tarvitsee minua ja heille olen tärkeä.  Olen varmaan äidillenikin tärkeä mutta jotenkin hän ei ole osannut sitä koskaan minulle näyttää eikä sanoa. Itse toivon että osaisin lapsille kertoa miten tärkeitä he minulle ovat ja miten paljon heitä rakastan. Itseäni kannattelee ja antaa voimia äidin hoitamiseen yksi ainoa valokuva jossa olen muutaman kuukauden ikäisenä äidin sylissä.  En muista koskaan olleeni äidin sylissä joten tuo yksi valokuva on todiste että ainakin kerran äiti on pitänyt minua sylissään. Minun lapsillani on enemmän valokuvia jossa he ovat sylissä ja toivon että heidän muistoissaan niitä kertoja olisi valtavasti.

Minun kirjani

Eilen vietimme Tättähäärän kanssa aikaa keittiönpöydän ääressä ja täytettiin Minun kirjaani.  Minun kirja on Pelastakaa Lapset, Perhehoitoliitto ry:n ja Pesäpuu ry:n yhdessä tekemä kirja sijoitetuille ja adoptoiduille lapsille.  Kirja joka auttaa lapsia ja heidän perheitään kokoamaan lapsen elämäntarinaa yksiin kansiin.  Kirjaan voi piirtää, laittaa valokuvia molemmista perheistä ym.  Muille lapsille en ole kirjaa hommannut sillä jokaisella heistä on elämäntarina koottu valokuva-albumeihin. Tättähäärällä en ole saanut vielä aikaiseksi valokuva-albumia ja ajattelinkin että tämä kirja on hänelle hyvä. Tilasin kirjan jo pari vuotta sitten mutta vasta eilen pääsimme alkuun.  Kirja alkuun merkittiin päivämäärä jolloin täyttäminen on aloitettu ja neiti piirsi myös oman kuvansa.  Sukupuut molemmista perheistä saatiin eilen täytettyä. Bioidän äidille soitettiin ja kyseltiin vähän tietoja ukista joka on kuollut jo ennen tytön syntymää. Nyt pitäisi tilata valokuvia joissa on bioperhe ja meidän perhe. Tättähäärä on kyllä jo kirjaan piirtänyt kuvat kaikista vanhemmistaan ja ne ovat todella näköisiä.  Minulle tyttö piirsi  päälle yöpuvun  vaikka pyjamapäivää vietän vain muutaman kerran vuodessa. 

Tällainen kirja ja valokuva-albumit ovat lapselle tärkeitä asioita ja isompien kohdalla kuvia on katseltu tosi paljon. Eri ikävaiheissa asiat kiinnostavat ja kuvien kautta on helppo palata miettimään asioita. Minä olen sikäli onnellisessa tilanteessa että Tättähäärän sukuun on hyvät yhteydetä ja tietoa kirjaan saadaan sekä mummoilta että äidiltä.  Seuraavaan äidin tapaamiseen otetaan kirja mukaan ja kysellään häneltä lisää tietoa äidin puoleisesta suvusta.

Pakoa arjesta

En suinkaan autolla arkea pakoon lähtenyt vaan autoilin ihan normaalit ajokeikat; lukiolainen kouluun (koulu alkoi klo 11.00) ja iltapäivällä vein seiskaluokkaisen viikonlopuksi tukiperheeseen. Aikaa tuohon kuljetukseen meni 3 tuntia ja kilometrejä kertyi 166. Mutta kyllä tuon matkan ajaa ihan vain sen takia että saa yhden viikonlopun huokaista ja elää riidatonta elämää.  Koko eilinen päivä oli hyvin harmaa. Sumua oli välillä niin ettei juuri eteensä nähnyt ja pilvetkin näytti roikkuvan hyvin alhaalla. Jotenkin kaikki tuntui niin alakuloiselta ja tulipa mieleen erään tuttavani sanat; minä en voisi olla vain pelkästään kotona sillä kaipaan elämääni älyllisiä haasteita. Ilmeisesti minä en kaipaa kun viihdyn kotona mutta joskus sitä kuitenkin kaipaa pois siitä tylsästä ja harmaasta arjesta. Aina ei voi lähteä pois kotoa mutta aina voi ottaa kirjan käteensä ja siirtyä vaikka prinsessamaailmaan.

Olen aina tykännyt lukemisesta ja yrittänyt lukea lapsille mahdollisimman paljon jotta hekin lukemisen riemun ymmärtäisivät. Esikoinen lukeekin edelleen mutta kaksi seuraavaa eivät mitään innokkaita lukijoita ole. Mutta nti Tättähäärä tykkää kuunnella kirjoja ja "lukee" itsekin tosi paljon. Olemme ahkeria kirjaston käyttäjiä ja eilen taas haimme luettavaa jotta voisimme arkea paeta. Tättähäärän sai eilen ihan itse valita kaikki kirjat ja ne ovat tietysti prinsessakirjoja. Mutta onhan se ihana päättää päivä prinsessatarinoihin.  Minäkin kaipaan päivän päätteeksi jotain kepeää luettavaa jotta saan aivot nollattua päivän tapahtumista. Kun lukee muutaman sivun kepeää kirjallisuutta niin onpa sitten mukava ruveta katselemaan uniukon kuvia.  Eilen kävin ostamassa lukiolaiselle kirjoja seuraavaa jaksoa varten ja silmiini osui tuo ihana kirjanmerkki. Se oli pakko ostaa ja nyt yritän muistaa joka päivä palaveerata unelmani kanssa.  Lotto on tehty joten rahoja odotellessa palaveeraan ja suunnittelen.

Tuo unelmani on ostaa vanha, ränsistynyt kartano. Talo on ollut yksi kuntamme suurimmista maatiloista ja talo on ollut upea. Nyt se seisoo surullisen näköisenä ja entisestä kukoistuksesta on jäljellä vain pelkkä muisto. Minä olen päättänyt tulla kartanon rouvaksi ja saattaa tuon kartanon uuteen nousuun. Siihen tarvitaan vain lottovoitto eikä mikään satojentuhansien voitto vaan tarvitaan miljoonia. Kun saan voiton, ostan kartanon ja maat sen ympäriltä. Palkkaan joukon kirvesmiehiä kunnostamaan talon ja näin työllistän paikkakuntalaisia ja tuon rahaa kuntaan. Jossain vaiheessa on palkattava sisutussuunnittelija ja hankittava kartanoon sopivia huonekaluja. Ei mitään tyylikalusteita vaan arkiseen elämään sopivia.  Sitten kun kaikki on valmista niin minä nautin leppoisista eläkepäivistä unelmassani. 

Tämä unelmointi on ihanaa mutta sen tiedän että kun tarpeeksi vahvasti uskoo unelmiinsa niin niillä on vaarana toteutua.

Toimistopäivä

Aamulla oli mittarissa -22 astetta ja mikäs sen mukavampaa hommaa pakkaspäivänä kuin papereiden selvittely. Joka vuosi lupaan pyhästi laittaa paperit suoraan paikoilleen mutta kuinkas käykään.  Päätös unohtuu heti ja paperipinon makkarin tietokonepöydällä kasvaa vuoden aikana kasvamistaan. En ymmärrä miksi papereiden mapittaminen ja järjestely on niin vaikeaa?  Olen valmistunut merkonomiksi sihteerilinjalta joten luulisi papereiden käsittelyn olevan arkipäivää. Lisäksi tein toimistotöitä kunnassa 20 vuotta ja papereiden mapittaminen ym. tuli enemmän kuin tutuksi. Kun 17 vuotta sitten jäin kotiin lapsia hoitamaan tietokoneet olivat vasta tulleet työpaikoille ja niiden käyttöä opeteltiin. Nyt jos toimistohommiin menisin niin en osaisi tehdä yhtään mitään.

Päivän aikana sain paperit mapitettua ja Hello Kitty -kansiossa on paperit joita tarvitsen vuoden mittaan useamman kerran. Siihen kerään myös siivouslaskut mummolan siivouksesta ja lasten tilien tiliotteet. Sekä seiskaluokkalaisen kuitit lääkkeistä ja kaikesta muusta johon olen pojan rahoja käyttänyt. Siitä ne on sitten helppo kerätä maistraatin vuositilitykseen joka on tehtävä maaliskuun loppuun mennessä. Mapeissa on epikriisit, asikaspalvelusuunnitelmat, maksusitoumukset ym. Yllättävän paljon paperia kertyy kun perheessä on asunut yhtä aikaa neljä sijoitettua lasta ja kaksi tukilasta. Nyt esikoisen mapin voisi tyhjentää tai antaa pojalle ja hän voisi tutustua elämäänsä sitä kautta. Tänä vuonna papereita lisäsi isän kuolema ja siihen liittyvä "paperisota". Mutta nyt on homma tehty ja hyvillä mielin voin vuotta jatkaa.

Valinnaisten vaikeus

Viikonloppuna olisi pitänyt miettiä seiskaluokkalaisen kanssa oppiaineita kasille ja ysille. Mutta sen verran vauhdikasta oli elo kahden 4 vuotiaan ja yhden 6 vuotiaan kanssa että miettiminen jäi. Joten se on edessä tänään.  Täällä susirajalla ei koulussa kauheasti vaihtoehtoja valinnaisten suhteen ole mutta nyt pitäisi kehitellä 6 tuntia oppiaineita jotka poikaa miellyttäisi. Tosin eihän sellaista oppiainetta olekaan josta poika tykkäisi mutta nyt pitäisi löytää ne joista kaikista vähiten valittaisi. Ja vielä toivoa että mahtuu juuri siihen ryhmään jonka on valinnut.  Itse ei osaa edes miettiä mitään vaan jankuttaa vain ettei halua valita mitään eikä käydä koulua.  Eli tosi helppo tehtävä edessä.

Minä olen valinnaisaineita tutkaillut ja tehnyt jo valinnan pojan puolesta. Mitään lukuaineita se ei voi olla eikä mitään sellaista jossa joutuisi puhumaan tai kirjoittamaan. Joten äidinkielen kirjallisuuden voi unohtaa, samoin äidin kielessä olevan teatterin.  Liikuntaa poika tarvitsisi mutta ryhmäliikunta on niin vaikea pala pojalle että nytkin istuu tunnit tekemättä mitään. Joten liikunnan voin myös unohtaa.  Rumpuja haluaisi soittaa mutta vain yksikseen, muut ei saisi olla kuulemassa. Joten turha valita musiikkia. Äidinkielen taito on heikkoa joten vieraat kielet eivät suju. Ruotsia ei ole edes yritetty opetella joten venäjää ja saksaa emme edes mieti.  Biologia kiinnostaa kyllä  ja varsinkin eläimet ja luonto. Tätä voisi jopa harkita mutta pahoin pelkään ettei ryhmää saada kasaa koska ei ole tarpeeksi asiasta kiinnostuneita. Mutta tämä laitetaan ainakin varasijalle.

Mitä jää jäljelle kun nuo kaikki on poissa laskuista. Jäljelle jää 2 tuntia kotitaloutta, 2 tuntia teknistä työtä, tunti kuvataidetta ja tunti tietotekniikkaa. Nämä kiinnostaa poikaa edes jonkin verran ja näitä olisi sitten jaksettava kaksi vuotta opiskella. Näitä ei voi kesken kaiken vaihtaa vaan jo tässä vaiheessa sitoutuu siihen että näitä sitten kasin ja ysin opiskelee. Minusta nämä ovat ihan hyviä taitoja joita arjessa tarvitaan. Tosin kuvataidetta vähemmän mutta se onkin sellainen extra kaiken arkisen opiskelun lisäksi.

Pikkusisko

Meidän talossa on viime päivät odotettu kovasti pikkusiskoa.  Nti Tättähäärä sanoi yhtenä päivänä että olenhan minä sitten isosisko kun se minun pikkusisko syntyy. Vastasin että olet tietenkin mutta eihän sinulle ole tulossa pikkusiskoa.  Kyllä minulle tulee pikkusisko ja se saa nukkua sinun ja iskän välissä, sanoi neiti.  Joten siitä asti meillä on odotettu pikkusiskoa ja joka päivä tyttö muistaa pikkusiskosta puhua. Olen sanonut että ei meille varmaan pikkusiskoa tule mutta sitä ei tyttö ota kuuleviin korviinsa. Pikkusisko tulee ja sillä sipuli!

Kyllähän minä pikkusiskon niin mielelläni ottaisin mutta ei melkein 60 vuotiaalle enää sijoiteta pientä lasta. Ei edes lyhyeksi aikaa.  Haluaisin tehdä tätä työtä niin pitkään kuin terveyttä riittää tai ainakin eläkeikään saakka. Viimeisten tietojen mukaan eläkeikä häämöttää 8v4kk:n päästä. Joten sinne asti voisin niitä "pikkusiskoja ja -veljiä" hoidella.  Tällä hetkellä olisi myös paikka yhdelle lapselle ja kohta toisellekin sillä tyttö täyttää syksyllä 18 ja voi olla että hän muuttaa kotoa pois. Kyllä vauva/taapero mahtuisi vaikka kukaan ei pois muuttaisikaan sillä nyt on meidän aikuisten makkarissa pienen sängyn tila vapaana.  Oma vanheneminen tuntuu niin vaikealta kun joutuu luopumaan omasta työstään eräällä tavalla ennen aikojaan. Tosin onhan minulla Tättähäärä ja näillä näkymin hän kasvaa meillä täysi-ikäiseksi saakka. Joten ei minulta työt ihan kokonaan lopu mikäli terveenä pysyn. Sen verran itselläni tuntuisi kuitenkin vielä virtaa olevan että voisin toimia lyhytaikaisena perhehoitajana tarvittaessa.  Mutta nämä asiat eivät ole minun päätettävissä vaan on tyydyttävä viranomaisten päätöksiin ja ratkaisuihin vaikka se harmittaisikin.

Koko perhe kasassa

Tänään on isäni nimipäivä ja piipahdin isää "tapaamassa" hautausmaalla. Vein kynttilän ja hetken aikaa "juttelin" isän kanssa. Kotiin tultua laitoin viestin esikoiselle jota en ole tänä vuonna tavannut vielä kertaakaan. Enkä muutenkaan ole ollut häneen yhteydessä. Onnittelin kolmannen nimen nimipäivästä. Poika kiitteli ja ilmoitti että tulevat kohta nimpparikahville.  Ja niinhän nuoripari meille tuli. Meillä oli juuri päivällinen ja tuntuipa mukavalta kun sain taas pöydän täyteen. Ruokana perunoita, toissapäivänä tehtyä sianlihakastiketta ja täytettyjä, pekoniin käärittyjä herkkusieniä. Ruokaa riitti kaikille ja vietimmekin mukavan ruokailuhetken koko porukalla.  Jälleen kerran mietin miten tuo isopoika voikaan olla niin minun oloinen.  Olenko jotenkin onnistunut kasvattamaan esikoisesta erilaisen kuin näistä nuoremmista?  Esikoisessa sama määrätietoisuus ja periksiantamattomuus niiden asioiden suhteen jotka kokee itselleen tärkeiksi kuin minussa.  Ne jotka ovat vähemmän tärkeitä eivät saa aikaan kuin pakollisen kiinnostuksen. Esikoinen tietää myös mitä haluaa ja sen hän on ilmoittanut ensimmäisen kerran jo 2 vuotiaana. 

Ensimmäinen arkiviikko takana ja tästä on hyvä jatkaa kohti kevättä.

Itsensä hemmottelua?

Joulukuussa vietettiin täällä lasten linnanjuhlia ja nti Tättähäärää "lykästi" arvonnassa; hän voitti lahjakortin hierontaan. Eihän 4v voi tuollaista lahjaa käyttää ja eihän sitä voi kukaan muu käyttää kuin äiti. Viime viikolla muistin lahjakortin ja tilasin ajan itseni hemmotteluun. Tänään oli sitten tuo "hemmottelupäivä". Ja täytyy sanoa että ei se mitään hemmottelua ollut, pikemminkin kidutusta.  Enpä olisi uskonutkaan miten kireä tämä mamma on.  Kesti kyllä hieronnan kiljumatta vaikka monta kertaa teki mieli kiljaista.  Siinä irvistellessäni fysioterapeutti nauroi että tätähän on sinulle luvassa lisää. Ja niinhän sitä on, joulupukki muisti 4 hierontakerran lahjakortilla.  Seuraava kerta on viikon päästä tiistaina. Kotiläksyksi sain yhden helpon liikkeen jolla irrottelen vähän rintarankaa. Lisäksi sain käskyn juoda vettä.  Olen aina tiennyt että vettä pitäisi juoda paljon enemmän kuin mitä minä juon mutta aina jää juomatta. Nyt yritän noudattaa annettuja ohjeita ja yrittää edes noilla konsteilla saada itseäni vähän parempaan kuntoon.  Jospa enää ei kädet puutuisi nukkuessa. 

Hei, hei joulu

Tänään lähti joulu varastoon ja virittäytyminen arkeen alkoi. Lukujärjestykset laitoin jääkaapin oveen ja se tietää että pian on edessä aikaiset heräämiset ym. Joka vuosi "joulun" laittaminen varastoon tuntuu haikealta ja mitä enemmän ikää tulee niin sitä haikeammalta se tuntuu. Olenko enää ensi jouluna ottamassa koristeita esiin, onko kokoonpano säilynyt entisellään, olenko joutunut luopumaan läheisestäni? Kaikki nämä ajatukset ovat mielessä kun tavaroita varastoon laitan. Samalla kerron perheenjäsenille että täältä löytyy kaikki jouluun liittyvä jos minä en enää ensi jouluna ole täällä teidän kanssanne. Mutta onko täällä ketään jos minä en ole täällä? Tuskin....  

Minulla on aivan ihana käly! Joka joulu hän muistaa meidän perhettä valtavalla lahjakassilla ja tämäkään joulu ei ollut poikkeus. Käly tietää että olen aikamoinen muumifani ja niinpä tänä jouluna paketeista kuoriutui jälleen kerran muumia.  Sain emalikannun ja tämän purkin. Purkki oli täynnä karkkeja ja eilen karkit saatiin syötyä. Mietin pitkään mihin käyttöön astian laittaisin ja tänään se selvisi; tomaattien säilytysastiaksi.  Rakastan emaliastioita ja olen niitä kirppareilta ostellut. Nyt kirppariastia siirtyy muihin tehtäviin ja tämä ihana mamma saa säilyttää meidän tomaatit.

Äkäinen mummo

Eilen illalla kävin hyvin syvällisen keskustelun nti 4v:n kanssa. Keskustelimme mummoista ja tyttö sanoi että hänellä on monta mummoa. Luetteli sitten mummot: Aku Ankka -mummo ja hänen luokseen haluaisin lähteä vaikka heti, X-mummo (oikeastaan isomummo)  ja kohta taidan sinne mennäkin ja sitten on se äkäinen mummo.  Vähän aikaa oli hiljaa ja jatkoi: Minusta tulee sitten mummona ihan samanlainen äkäinen mummo ja sitten me ollaan mummon kanssa samiksia.  Kysyin että miksi sinusta tulee äkäinen mummo. No tietenkin siksi kun minä en mummonakaan tykkää lapsista, tuli vastaus kun pyssyn suusta.  Eli pahasti näyttää siltä että meillä on kasvamassa äkäinen mummo.

Olen kyllä Tättähäärän kanssa samaa mieltä että mummo on äkäinen. Hän ei ole koskaan ollut lapsirikas (siksi olen varmaan ainoa) mutta iän ja hra Alzheimerin seurassa hänestä on tullut vielä äkäisempi. Tättähäärä istuu usein autossa kun olen mummolassa ja jos lähtee sisälle niin seisoo eteisessä. Sen pitemmälle ei uskalla tulla ettei mummo suutu. Tämä on todella surullista ja välillä pelkään että tuleeko minusta  ihan samanlainen mummo jota mahdolliset lapsenlapset pelkäävät.  Aika äkäinen olen jo nyt ja pinna on usein kireällä. Mutta en minä tuollaiseksi mummoksi haluaisin. Haluaisin olla mukava mummo joka hemmottelee lapsenlapsia, lukee heille kirjoja, pelaa pelejä ja juttelee vanhoista asioista.  Seiskaluokkalaisen isomummo on minulle esimerkkinä juuri tällaisesta mummosta. Hän oli aina niin herttainen vaikka elämä ei todellakaan silkkihansikkain ollut häntä kohdellut mutta koskaan hän ei katkeroitonut elämälle. Viimeisinä elinvuosina askel oli lyhyt ja silmät näkivät huonosti mutta pää toimi terävästi. Juuri tuollainen mummo minä haluaisin olla ja onkin ruvettava tekemään töitä sen eteen että minusta tulisi herttainen mummo. Tällä hetkellä en kovin herttainen ihminen ole. Siitä pitää huolen seiskaluokkalainen. Välillä ihmettelen miten muut murrosikäisten vanhemmat kestävät kauhukakaroitaan. Minusta tuntuu välillä että en kestä. Onneksi lomaa jäljellä enää 5 kokonaista päivää. Sitten alkaa koulu ja siitä en ota stressiä.

Kohti uutta vuotta

Eilen kaivelin kaapin kätköistä sinne piilottamani v. 2017 kalenterit. Istuin hetken keittiönpöydän ääressä kirjoittamassa keittiön kalenteriin rakkaiden ja ystävien syntymäpäivät.  Punaisella kynällä synttärit merkitsen ja vielä kalenteriin isäni syntymäpäivän merkitsin. Sen kyllä muistaisin muutenkin sillä samana päivänä vietetään lukiolaisen nimipäivää. Mutta siellä kalenterissa on lukenut "pappa" jo 20 vuotta niin sama jatkuu edelleen. Kun otin kalenterin käteeni niin se oli ihan tyhjä mutta nyt kun se keittiön seinällä roikkuu niin siinä on jo monta merkintää. On apuvälineyksikköä, itseni hemmottelua hieronnan merkeissä, Tättähäärän tapaaminen ja mikä parasta; ylihuomisen kohdalla lukee ystäväni nimi. Mennään Tättähäärän kanssa kylään. Enpä muistakaan milloin olisin viimeksi missään varsinaisesti kylässä käynyt. Istun toki Tättähäärän mummolassa mutta en koe että se on sellainen ystäväkyläily. Ilman Tättähäärää emme olisi mummon kanssa tutustuneet ja lasken kyllä mummon kuuluvan työhöni. Nyt on mennytkin pitkä aika etten ole tavannut muita ihmisiä kuin työhöni liittyviä tai omia perheenjäseniä, ihmisiä jotka saavat palkkaa siitä että keskustelevat kanssani (kaupan työntekijät, virastojen ihmiset jne jne).  Mutta ylihuomenna tapaan, toivottavasti. Lupaa kyllä aikamoista pakkasta sille päivälle ja minun autohan on tunnetusti kesäisten kelien auto ja yli -20 on menopelille liikaa.

Vähän olen mennyt vuotta muistellut ja vaikka se periaatteessa oli ihan normi vuosi niin siitä huolimatta se ei ollut. Heti tammikuussa pappa joutui vuodeosastolle ja vaikka eräällä tavalla osasin kuolemaa odottaa niin kyllähän se yllätys oli. Siitäkin huolimatta että se oli helpotus papalle sekä minulle. Haudalla käyn silloin tällöin ja tiedän että isä näkee nämä käynnit. Ja onhan hän elämässäni muutenkin mukana.  Seiskaluokkalaisen kanssa elämä on ollut raskasta ja sitä se tulee olemaan tänäkin vuonna. Tukiperhejuttu on edelleen vähän hakusessa sillä nämä kaikki muutokset viivästyttävät asioiden hoitoa. Mutta ehkä tukiperhe kuitenkin saadaan, niin ainakin toivotaan.  Tyttöjen kanssa on vuosi ollut samanlainen kuin entisetkin vuodet. Lukiolaisen kohdalla voi tuleva vuosi tuoda muutoksia sillä tyttö täyttää syksyllä 18 vuotta. Mielelläni vielä tytön pitäisin kotona asumassa mutta jos veri vetää muualle niin onhan minun annettava periksi ja päästettävä tyttö lähtemään. Vaikka lähtö pelottaakin.  Itselleni toivon terveyttä ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Se meinaa olla nyt katkolla sekä kotona että mummolassa.

Mutta näillä lähdetään elämään uutta vuotta 2017.