Huomasin että on kulunut melkein kaksi kuukautta edellisestä postauksesta. Ei ole ollut oikeastaan mitään kirjoitettavaa sillä arki on sujunut ilman mitään yllätyksiä.
Keväästä saimme nauttia hetken aikaa mutta sitten iski takatalvi. Pihamaa ennätettiin haravoida ja tehdä vähän muitakin pihahommia. Ulkona pystyi olemaan ilman päällysvaatteita ja tuntui että nyt se kesä jo saapuu. Mutta viime viikolla herättiin lumiseen aamuun ja kaksi päivää lunta satoi koko ajan lisää. Lunta tuli varmaan 20 cm. Edelleen on jonkun verran lunta ja kesästä ei tietoakaan. Vain orvokkiamppeli kuistilla enteilee kesän saapumista.
Viime viikolla meillä vietettiin 7 v synttäreitä. Nyt on meidän Tättähäärä kouluikäinen ja syksyllä alkaakin ekaluokka. Synttärit olivat oikein mukavat, paikalla iso liuta eskarikavereita. Harmi vaan että juuri synttäripäivänä satoi valtavasti lunta ja lapset eivät päässeet perinteiseen tapaan ulos juoksemaan ja saippuakuplia puhaltelemaan. Toki olisivat voineet mennä mutta sisälle olisi tullut suuri joukko likomärkiä ipanoita ja sitä en halunnut. Tällä kertaa en Tättähäärän biosuku kutsunut paikalle. He tietävät kyllä milloin tytöllä on synttärit ja saavat tulla jos ovat tullakseen. Yhteydenpito on ollut kovin vähäistä ja ainoastaan mummot synttärit muistivat. Hyvä että edes he mutta kyllähän lapsi pettynyt on kun omat vanhemmat ei muista.
On meidän elämässä tapahtunut muutakin, emme ole enää työttömiä. Viime viikolla puhelin soi ja vajaan tunnin päästä olimme hakemassa pieniä sisaruksia meille. Päivät ovat nykyään touhua täynnä mutta on mukava elää taas arkea pienten kanssa. Eletään tietyssä rytmissä, ulkoillaan paljon ja ihastellaan luonnon ihmeitä. Opetellaan yhdessä talon sääntöjä ja nautitaan iloisista hetkistä ja kikatuksista. Emme tiedä kuinka kauan lapset meillä ovat, heille on sanottu että nukkuvat meillä tosi monta yötä. Toivon toki että asiat etenevät aika nopeassa tahdissa ettei lasten tarvitse olla "välitilassa" kovin pitkään. Kotiin ovat kovasti menossa mutta en voi heille sanoa milloin sinne pääsevät. Enkö voi sanoa sitäkään etteivät kenties kotiin menekään vaan jonnekin muualle. Me eletään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tuleman pitää.
Samalla kun eletään arkea pienten kanssa niin mietitään että mahtuuko meille pitkään sijoitukseen koululainen. Yhdelle lapselle on meiltä kotia kysyttyä ja häntä nyt mietimme. Onneksi asialla ei ole kiire ja voimme ihan rauhassa asiaa miettiä. Ihan juuri nyt hän ei tunnu meidän perheen lapselta mutta tunne ei kuitenkaan ole ihan 100%. Aika näyttää mihin ratkaisuun päädymme.
Pitkän hiljaiselon jälkeen tuntuu taas hyvältä että puhelin on soinut. Monesti olen miettinyt että meidät on kyllä ö-mappiin laitettu mutta ei ehkä kuitenkaan ole ihan kokonaan unohdettu. Sen todistaa nämä viimeiset puhelut. Nyt alan taas pikkuhiljaa uskoa siihen että elämä kyllä kantaa ja toimeentulo järjestyy.
