Marraskuun mietteitä

On taas harmaa, pimeä ja lumisateinen päivä. Tättähäärän kanssa oltiin aamupäivällä ulkona ja sytytin lyhtyihin kynttilät tuomaan vähän valoa tähän harmauteen. Välillä oli jo kirkkaita pakkaspäiviä mutta sitten tuli taas lämpöasteet ja tasainen harmaus. Lunta meillä vielä on ja toivon totisesti että se myös säilyisi ensi kevääseen saakka.

Aika menee hurjalla vauhdilla ja tuntuu että vauhti vaan kiihtyy loppuvuotta kohti. Onneksi ei mitään uutta eikä ihmeellistä vaan ihan normaalia meidän arkea. Kuljetuksia sinne ja tänne,  pettymyksiä suuresti odotetun tapaamisen jälkeen, auton huoltoa, mummon hoitoa. Eli sitä arkea joka on tuttua ja turvallista.  Pieni irtiotto tehtiin kihlatun kanssa hotelliyön ja hyvän konsertin merkeissä. Samalla reissulla hankittiin joululahjat joten nyt voimme joulua odottaa rauhallisin mielin. Esikoisen lahja on tosin hakusessa mutta siitä en stressiä ota.

Viime viikolla tein rohkean päätöksen ja soitin erään kaupungin sijaishuollosta vastaavalle henkilölle. Hän ei ollut paikalla mutta sijainen lupasi että henkilö soittaa minulle tällä viikolla ja eilen puhelun sain. Kerroin halukkuudestani lyhytaikaiseen perhehoitoon ja puhelimen toisessa päässä oltiin iloisia tällaisesta halukkuudesta. Eilen tulikin jo sähköpostiin Perhehoitajan hakulomake joka pitäisi täyttää ja postittaa. Eilen sovittiin jo kotikäynti meille tammikuussa. Ikäni ei ollut esteenä koska kyseessä on lyhytaikainen perhehoitaja. Naapuriläänissä on kuulemma huutava pula lyhytaikaisista perheistä ja jos joku on asiasta kiinnostunut niin heti lähdetään viemään asiaa eteenpäin. Välimatkakin on kuulemma sopiva, alle 100 km. Nyt sitten täytellään  hakemus ja odotetaan mitä tuleman pitää. Vielä haluan tätä työtä tehdä ja kun viihdyn kotona niin siinä samalla voisin aina silloin tällöin muitakin lapsia hoitaa. Ensi syksynä Tättähäärä on jo esikoulussa joten päivisin olen kotona yksin. Vaikka minulla on hoidettavana mummo niin enköhän minä selviytyisi myös lapsen hoidosta. Näin ainakin uskon ja sen perusteella hakulomakkeen täytämme. Ilmassa on ollut myös ajatus että voisimmeko me molemmat jäädä perhehoitajiksi. Puolison työpaikka on vähän vaakalaudalla ja olemme tulevaisuutta miettineet. Mutta päivä kerrallaan tässäkin asiassa. Voihan siinä käydä niin että nykyisten lasten sossut sanovat että ei missään nimessä meille saa ketään sijoittaa. Tosin lukiolaisen sossulta olen asiaa kysynyt ja hän sanoi ettei näe mitään estettä sille että toimisin lyhytaikaisena perhehoitajana.  Tähän luottaen jatkan tämän asian eteenpäin viemistä.

Ajatuksia joulusta

Minä olen viettänyt elämäni aikana 56 joulua. Ensimmäisistä jouluista ei juuri muistikuvaa ole sillä ihan ensimmäisenä jouluna olen ollut 4kk:n ikäinen. Hajanaisia muistikuvia lapsuuden jouluista on, tärkeimpänä ehkä se kun joulupukki lähti meiltä naapurin traktorilla. Kouluikäinen olin ja siihen asti uskonut vahvasti joulupukkiin mutta tuo näky sai minut epäilemään joulupukin olemassaoloa hyvin vahvasti. Seuraavana jouluna meille ei enää joulupukki tullutkaan, lahjat oli ilmestyneet kuusen alle sillä aikaa kun olimme saunassa.  Muutamana aattona ajelimme äidin siskon perheen vieraaksi ja joulupukki tuli sinne. Koskaan emme syöneet muualla kuin kotona joten minulla ei mitään kokemusta laajemman perheen yhteisistä ruokahetkistä. Aina olimme vain me kolme; äiti, isä ja minä. Sitten mukaan tuli ex-mieheni. Aattona syötiin minun kotona ja monesti aattoillan myöhäisinä tunteina ajelimme ex:n kotiin. Sen jälkeen kun anoppini kuoli niin nuo ajelut jäivät ja aattoiltana ajelimme omaan kotiin iltaa jatkamaan. Sitten kun meidän perhe kasvoi niin vanhempani tulivat meille aattona syömään. En muista milloin he kävivät viimeisen kerran. Vanhempani elivät ihan rytmissä kuin meidän perhe ja heille aattoateria olisi pitänyt valmistaa viimeistään klo 15.00. Ex-mieheni oli aattona aina töissä joten tuo aika oli meille mahdottomuus. Siinä vaiheessa sanoin että molemmille parempi että syömme itseksemme. Viimeisen seitsemän vuoden ajan olen tehnyt jouluaterian vanhemmilleni täällä kotona joulupäivänä ja vienyt sen mummolaan. Sama perinne jatkuu myös tänä vuonna.

Minun lapsuuden joulut eivät olleet mitään "hössötystä". Ei kauheasti leivottu eikä ruokaa laitettu. Lipeäkala oli joulun ehdoton ykkösruoka sekä kinkku. Kinkku ostettiin valmiina, samoin laatikot. Joulutorttuja tehtiin ja äiti leipoi pullaa, ei mitään muuta. Joulukuusi tuotiin sisälle aattona ja koristeltiin. Aatonaattona laitettiin ne vähäiset joulukoristeet joita meillä oli. Lahjoja sain sillä olinhan perheen ainoa lapsi jolle vanhemmat halusi antaa kaikkea hyvää. Itsekin ostin isompana vanhemmilleni lahjoja. Kaikki kuitenkin oli hyvin vaatimatonta ja pieni muotoista.  Hyvin samaan tapaan olen jatkanut joulun viettoja omassa kodissakin. Joulukoristeita on enemmän kuin kotonani ja niitä laitellaan pikkuhiljaa joulukuun edetessä. Kuusi tuodaan sisälle aatonaattona ja koristellaan. Pyrin aina siihen että aattona on kaikki valmista. Pipareita leivotaan lasten kanssa kaupan valmiista piparitaikinasta. Lipeäkala on edelleen jouluni ykkönen ja nyt ei tarvitse enää kalaa syödä yksin niin kuin aikaisemmin. Nykyinen kihlattuni tykästyi lipeäkalaan ja se on nykyisin yhteinen herkkumme. Meidän joulumme valmistuu pikkuhiljaa ja hyvin vähäisin valmisteluin.  Se valmistuu myös ilman kiirettä ja hössötystä. Sitten kun kaikki on aatonaattona valmista niin me rauhoitumme nauttimaan kaikesta; koristeista, joulukuusesta, kiireettömyydestä jne.  Aika aatonaatosta loppiaiseen on meillä joulua josta nautitaan täysillä.

Kun oma joulunviettoni on tällaista niin minun on kauhean vaikea ymmärtää ihmisten kiirettä laittaa joulua jo marraskuussa. Kaupat avaavat joulun marraskuussa ja monella ihmisellä on kaikki joulukoristeet ja kaikki jouluun liittyvä esillä jo ennen joulukuun alkua. Sitten kun se joulu tulee niin kaikkeen on kyllästytty ja hyvä ettei jo aattoiltana viedä kuusta pihalle ja ruveta odottamaan kevättä. Jotenkin nykyihmisillä on kiire saada kaikkea ja kiire saada entinen pois ja tilalle jotain uutta. Tai sitten minä en vain näitä jouluihmisiä ymmärrä. Kuten en ymmärrä sitäkään että jouluksi täytyy varata sen kymmenet sortit syömistä vaikka ihminen ei joulunakaan jaksa syödä yhtään sen enempää kuin muulloinkaan. On toki ihana laittaa kuvia instaan kauniista katetuista joulupöydistä mutta se ei liene joulun tarkoitus. Mutta tässä jouluasiassakin olen varmaan vain niin vanhanaikainen etten ymmärrä nykypäivän maailmanmenoa. Kasiluokkalainen usein sanookin että hei haloo, nyt ollaan vuodessa 2017 eikä millään kivikaudella. Tämän kuulen usein kun ehdotan että koko perhe kokoontuisi pelaamaan lautapelejä minun ja Tättähäärän kanssa. Harvoin ketään muuta peliin saada joten pelaamme kahdestaan.

Tämä kiire ja hössötys on mielestäni ristiriidassa sen kanssa että nykypäivänä on jos jonkinlaista kurssia ym. rauhoittumiseen. Kotoilu ja rauhoittuminen oli jokunen vuosi sitten kova sana ja sama varmaan jatkuu nykyäänkin mutta sana on varmaan jotain muuta. Eihän mitään kursseja tarvittaisi jos ihmiset itse osaisivat rauhoittaa omaa elämäänsä. Ymmärrän kyllä että kodin ulkopuolella töissä käyvät ihmiset ovat kiireisä mutta ehkä hekin voisivat jostain luopua. Mikään kurssi tai ohjelma ei elämää helpota jos ihminen ei oman pään sisällä niitä asioita muuksi muuta. Minä olen oman sisäisen "feng suin" löytänyt. Elän oman näköistäni elämää, joku varmaan sanoo että tylsää elämää. Se riittää minulle. Ei tässä iässä viitsi enää hötkyillä vaan elää päivä kerrallaan. Ja odottaa joulua ihan rauhassa!

Arkea ja unelmia

Tämän viikon aikana on saatu vähän lunta ja se kyllä piristää kummasti. Musta maa on niin synkän ja ikävän näköinen mutta heti kun maa saa valkoisen peitteen niin tulee "valoisampi" olo. Vaikka ei ne lumisadepäivätkään niin kirkkaalta näytä. Kun saatiin nyt lunta niin viriteltiin jo etupihalle joulukuusi. Se näyttää kyllä pimeässä kauniilta ja pikkuhiljaa voi ruveta virittäytymään joulun odotukseen.

Isänpäivä on juhlittu ja nyt voikin keskittyä arkeen jonkin aikaa. Seuraavat juhlat ovat 5.12 kun meidän kunnassa järjestetään "suuret" itsenäisyyspäivän juhlat. Juhla on koko kunnan yhteinen ja koululaisille on ohjeena pukeutua juhlavaatteisiin. Siinä sitä on taas miettimistä mistä löydän kasiluokkalaiselle vaatteet ja miten saan pojan niihin pukeutumaan jos vaatteet sattuu löytymään. Tättähäärä esiintyy myös juhlissa; seurakunnan kerholaiset ja päivähoidon lapset esittävät yhdessä Suomi 100 -laulun. Tytölle on jo mekko ostettu, kengät on hakusessa. Yhdessä kaupassa kenkiä katsoin mutta siellä oli kaikissa lasten juhlakengissä korot ja mielestäni 5 vuotias ei vielä pukeudu korkokenkiin. Joten kenkien etsintä jatkuu.

Arki on jatkunut onneksi ihan normaalina. Kalenterissa on menoja mutta juuri sopivasti. Tällä viikolla olin yhden päivän täydennyskoulutuksessa kaupungissa ja kiitos esikoisen sinne pääsin. Hänellä sattui olemaan vapaapäivä ja sai viettää sen Tättähäärän seurassa. Mummolassa mummo touhuaa omiaan jotka välillä suututtaa, välillä naurattaa.  Joten kaiken kaikkiaan elämä on ihan mallillaan tällä hetkellä.

Olen ennenkin kirjoittanut että ihmisellä pitää olla haaveita ja minun haave on tämä; ränsistynyt, vanha maalaistalo. Aikoinaan talo on ollut kirkonkylän suurimpia ja rikkaimpia. Talossa paljon lehmiä, peltoa, metsää, järven rantaa, piikoja ja renkejä. Nyt talo on ollut kymmeniä vuosia tyhjillään ja ränsistyy vuosi vuodelta. Myynnissä on mutta hinta sen verran korkea ettei meikeläisellä ole mitään mahdollisuutta kartanoa ostaa. Tässä tapauksessa ei riitä että ostaa kartanon ja tontin vaan rahaa tarvitaan valtavasti peruskorjaukseen. Olenkin yrittänyt lotota jotta talokauppoja pääsisin hieromaan ja sitä kautta työllistämään paikkakunnan kirves-, sähkö- ja putkimiehiä. Vielä ei ole oikeat numerot lottokoneesta tipahtaneet.  Sitä olen joskus miettinyt että uskaltaisinko ottaa lainaa jos olisin 20-30 vuotta nuorempi. Tuo olisi aivan ihanteellinen koti sijaisperheelle; iso talo, laaja pihapiiri, järvi n.200 m päässä. Piharakennuksia on myös jos jonkinlaista. Ehkä minä en sitä lainaa uskaltaisi ottaa olisinpa miten nuori hyvänsä. Näin eläkeikää lähestyessä voi vain unelmoida lottovoitosta ja lenkkeillä kartanon maisemissa. Ja miettiä mitä tapahtuu kun tuo ihanuus on minun...

Isänpäivä lähestyy

Lähestyvä isänpäivä on ollut meidän perheessä esillä jo pitkään. Jo viikko sitten Tättähäärä teki kerhossa isänpäivälahjan ja se piti visusti piilottaa oman huoneen komeroon ettei iskä vain näe sitä. Tämän viikon kerhossa oli isänpäiväkortin askartelua mutta kerhon vetäjä sairaana ja kerhoa ei pidetty. Voi sitä pettymyksen määrää kun Tättähäärä kuuli ettei kerhoa ole eikä pääse korttia tekemään. Eilen neiti sitten päätti askarrella kortin. Haki paperia, kynän, teippiä, liimaa ja sakset keittiönpöydälle ja rupesi korttia tekemään.  Hyvin keskittyneesti askarteli ja lopulta tuli luokseni ja sanoi: voitko kirjoittaa sen mitä minä sanon koska minähän en osaa vielä kirjoittaa.  Minähän kirjoitin ja tällainen siitä kortista tuli

Kuvassa on ruusuhaamu ja ne tärkeät sanat jotka hän halusi iskälle sanoa. Kortti annettiin tietysti eilen ja kortin saajalle kohosi kyyneleet silmiin kun tämän näki. 

Isänpäivä on saanut aikaan myös paljon puhetta bioisästä. Itku siitä ettei ole nähnyt isää kuin valokuvissa eikä oikein edes enää muista millainen isä on. Nyt pitääkin kokeilla toimiiko mikään puhelinnunero joka minun kännykässä on isälle talletettu ja toivoa että jotakin kautta saisin isälle tytöstä valokuvan lähetettyä. Samalla toivotettaisiin isälle hyvää isänpäivää. Sillä ilman isää ei tätä ihanaa/rasittavaa Tättähäärä olisi olemassa.  

"Sitä saa mitä tilaa"

En kovin monia blogeja seuraa mutta yhtä perhekodin blogia luen. Nyt olen taas monesti miettinyt että miten ihmeessä hommat hoituu kun perhekodin vanhemmat ovat lomalla milloin missäkin. Perhekodeissa on varmaan järjestetty lomittaja joka tulee hoitamaan perhekodin toiminnan vanhempien loman ajaksi. Minäkin voisin virallisesti pitää lomaa mutta sijoittaja ei ole koskaan pystynyt lomaa minulle järjestämään joten loman saan rahana. Ja se sopii minulle hyvin sillä omat vapaani silloin tällöin saan pidettyä näiden isojen avulla. Vaikka tämä on minulle työ niin tämä on myös elämäntapa ja tämä perhe on minun perhe. Ei biologiset vanhemmatkaan lapsistaan lomaa pidä vaan ottavat pieniä irtiottoja silloin tällöin ja silloin heitä auttaa isovanhemmat, kummit, sedät, tädit,serkut ja kumminkaimat. Vaikka minä en virallisia lomia pidä niin ymmärrän kyllä sijaisvanhempia jotka loman pitävät. Jokainen "taaplaa tyylillään".

Tätä näkyä katsellessa hetki sitten ymmärsin sen miksi minä en kauheasti ole poissa kotoa. Yksi koneellinen lakanoita on narulla kuivumassa, koneellinen pyyhkeitä juuri pyörimässä ja kaksi koria likapyykkiä odottaa pesua. Ennen kuvan ottamista laskostin puhtaat pyykit pesuhuoneen naruilta ja pyykkitelineestä Niissä puhtaat vaatteet oli olleet muutaman päivän.  Koko tämä "kaaos" on minun laiskottelun syytä. Perjantaina saimme Tättähäärän kanssa vieraita jotka eivät ole koskaan ennen meillä käyneet. Kerhokaveri äiteineen tuli kylään ja täytyy sanoa että oli ihanat vieraat. Meillä äideillä ikäeroa niin että helposti olisin voinut olla kaverin äidin äiti mutta niin samanlainen ajatusmaailma meillä kahdella oli. Samat kasvatusperiaatteet ja arvomaailma ja ei ihme että juttua riitti moneksi tunniksi. Tyttöjen leikit sujuivat uskomattoman hienosti joten mikäs oli ollessa. Ei siinä tullut pyykit ja muut kotityöt mieleen.  Heti kun vieraat olivat lähteneet niin minä lähdin viihteelle. Liput konserttiin oli varattu hyvissä ajoin ja eikun kihlatun kanssa menoksi. Ensin hyvää ruokaa ja sitten konserttiin. Kotiin alkuyöstä, sauna ja nukkumaan.  Lauantaina oli läheisessä kaupungissa antiikkimessut joten sitten sinne. Muutama tunti messuja, perinteinen pitsa-ateria kaupungissa, kotiin, sauna, Posse ja nukkumaan. Sunnuntaina kotipäivä ja silloin pari koneellista pyykkiä.  Sunnuntaina perhekahvila Tättähäärän kanssa ja iltapäivällä tytöt kyytiin ja kohti isompaa kaupunkia jossa keskussairaala. En ole tunnetusti aamuihminen ja kun lapsella lääkäriaika keskussairaalassa klo 8.00 niin mieluummin menen kaupunkiin jo edellisenä iltana kuin että lähtisin aamulla ajamaan heti viiden jälkeen. Tyttöjen kanssa vietettiin mukava ilta kaupungissa, syötiin hyvin ja nautittiin elämästä. Tiistaina iltapäivällä kotiin, ruokaa ja eikun menoksi. Tättähäärä harrastuksiin ja lukiolainen yökouluun. Iltamyöhällä kotona ja ei taas oikein kotihommat iskeneet. Joten ei ihme että tänään on pitänyt jo kotihommiin ryhtyä ihan oikeasti. Nyt onkin kaksi päivää tehdä kotihommia ja perjantaina haen taas vierailevat tähdet meille viikonlopuksi. Kaikkea kivaa on suunnitelmissa ja ei taas ennätä kotihommia tehdä. Mutta kivoja päiviä olen viettänyt vaikka kotihommat ovat jääneetkin vähän sivuseikaksi.

Lukittu ovi

Minä alan saada harmaita hiuksia mummolan lukitusta ulko-ovesta. Hra Alzheimer on niin ovela veikkonen että se saa ihmisen pääkopassa ihmeitä aikaan. Muistin se kadottaa, valitettavasti ja varmaan muistista johtuu mummon "rakkaus" ulko-oveen.  Sata miljoonaa kertaa olen minä sekä kotipalvelu sanonut, huutanut ja monella muulla tavalla ääneen selittänyt että "sinun (mummon) ei tarvitse koskaan eikä missään tilanteessa mennä ulko-ovelle. Tuulikaappiin johtavaan välioveen on teipattu iso lappu jossa suurin kirjaimin ULKO-OVI ON LUKOSSA!!! Tämän oven laittaa kotipalvelun työntekijä kiinni kun mummolasta lähtee n. klo 16.00. Ulko-ovessa myös lappu että ovi on lukossa. Näistä kaikista lapuista huolimatta naapurit valittaa jatkuvasti mummon ulko-oven kolistelusta ja palvelutalon hälytys piippaa jatkuvasti ilmoitusta mummolan ulko-oven aukaisusta klo 18.00-7.00 välisenä aikana. Mummo ei tietenkään ovella käy ja nyt suuresti mietityttää kuka sitä ovea oikein aukoo. Eihän siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin hra  Alzheimer!

Eilen tämä ilkeä herra oli laittanut ulko-oven lukkoon jo aamupäivällä kotipalvelun käynnin jälkeen. Ruuantuoja soitti minulle että hän ei pääse ruokaa viemään kun ovi on lukossa eikä mummeli ovea aukaise. Kaksi kertaa oli tuulikaapissa käynyt mutta ei ollut ovea avannut joten ruoka jäi ulko-oven taakse. Kun sitten menin ruokalaatikon kanssa mummolaan niin äidillä ei tietenkään mitään tietoa siitä miksi ovi on lukossa. Hän ei ole koskenutkaan oveen!!!  Tiedän että minun pitäisi ymmärtää ja olla hellä äitiä kohtaan mutta eilen otti taas niin paljon "aivoon" että mummolasta lähdin ja sanoin että en aivan heti ole tänne tulossa.  Saa nyt mummo ja hra Alzheimer ihan kahdestaan muutaman päivän asustella ja naapureita kiusata. En voi itselleni mitään mutta joskus tulee näitä hetkiä kun kaikki läikkyy yli ja tulee tunne että kiitti mulle riitti ja onko pakko jos ei jaksa. Monesti olen myös miettinyt että voiko vanhan äidin hylätä ihan tuosta vaan.  Kissa kiitoksella elää ja muistisairas ei omaa oloaan tieosta mutta joskus haluaisin saada jonkun positiivisen ja ihanan sanan. Mutta niitä ei koskaan tule. Tosin eihän äidillä enää paljon sanoja olekaan. Kun näitä asioita päivästä toiseen yksin miettii ja yksin kaikesta huolehtii niin tulee näitä väsymyksen hetkiä ja näiden hetkien aikana on parempi pysyä kaukana mummolasta. Äidillä on ruokaa jääkaapissa ja lounas menee joka päivä jos sattuu sisälle pääsemään niin kaikki hyvin. Kotipalvelu käy myös kaksi kertaa päivässä joten ei mummoa ole hylätty eikä jätetty oman onnensa nojaan. Minä huilaan nyt hetken ja sitten olen taas entistä vahvempi mummolareissuja tekemään.

Lainsuojaton

Sijaisvanhempana olen ollut yli 20 vuotta ja jotenkin nyt alkaa tuntua siltä että sijaisvanhemmat ovat täysin lainsuojattomia. Jos lapsi/nuori haluaa nostaa syytteen huonosta hoidosta, seksuaalisesta ahdistelusta, huonosta ruuasta ym. niin syyte nostetaan ja sijaisvanhempi tuomitaan. En sano etteikö sijaisvanhempienkin joukossa olisi heitä jotka kohtelevat lapsia väärin ja varmaan aina on ollut perheitä joihin lapsi on otettu vain sen takia että lapsesta saadaan rahaa ja saadaan samalla hyvä työntekijä taloon. Mutta uskon että viime vuosikymmenien aikana tällaiset tapaukset ovat harvinaisia, ainakin toivon niin. Toivon sydämestäni että jokainen lapsi saisi kodin jossa häntä rakastetaan aidosti ja olla iloisia ja onnellisia että saamme olla juuri tämän lapsen vanhempia.

Nämä asiat tuli eilen mieleen kun luin Vaasan hovioikeuden (vai mikähän oikeus se oli) jossa sijaisvanhempien alemmassa oikeusasteessa saama tuomio kumottiin. Tässä tapauksessa sijaisvanhempia syytettiin siitä että he eivät anna sijoitetuille lapsille tarpeeksi ruokaa eikä ruoka ole ravitsevaa. Alemmassa oikeusasteessa heidät oli todettu syylliseksi ja määrätty maksamaan nuorille korvausta kivusta ja särystä.  Hovioikeuden mielestä ei ollut näyttöä siitä etteikö vanhemmat olisi ruokaa antaneet. Puolustuksen mukaan perheen biolapset saivat samaa ruokaa ja he kasvoivat normaalisti. Sijoitetuista poika oli yläasteikäinen ja puolustuksen mukaan vanhemmat eivät pystyneet valvomaan syökö poika koulussa vai ei. Oikeuden mielestä ei pystytä näyttämään toteen etteikö lapset olisi ruokaa saaneet. Kasvua oli kuitenkin sijoituksen aikana tapahtunut.

Kun tätä juttua luin niin tuli mieleen että minutkin voisi samalla perusteella asettaa syytteeseen. Pojan mielestä meillä on aina pas... ruokaa jota ei voi syödä. Samanlaista ruokaa tarjotaan koulussa ja sitäkään ei voi syödä. Ainoa mitä poika söisi on kaupan maksalaatikko ja Mummon muusi -jauheesta tehty perunamuusi. Nämä lienevät niitä lapsuuden makumuistoja joista on tullut hyvä mieli.  Keittoja ei söisi millään ja sama on kastikkeiden suhteen. Uuniruuat ei maistu. Kala, liha ja kaikki muu on pahaa. Vihanneksia ei voida syödä kun ei tykkää, kuten ei ruisleipääkään. Vanukkaat, jäätelö, karkit, suklaa, täytekakut ja kääretortut kyllä maistuu. Näitä meillä on tarjolla hyvin harvoin ja äkkiäkös oikeus voisi katsoa ettei poika ruokaa saa. Onkin vähän pelottavaa että mennäänkö pian siihen että aina on tarjolla sitä mitä lapset/nuoret syö eikä sitä mikä on terveellistä ja kasvulle sekä kehitykselle hyväksi havaittua.

Näitä asioita kuulee ja niistä lukee niin väkisinkin mieleen tulee ajatus että ei meillä sijaisvanhemmilla ole mitään lain suojaa. On vain uskallettava elää sitä meidän perheen elämää ja yritettävä luottaa siihen että asioita tehdään lapsen parhaaksi vaikka lapsi olisikin eri mieltä.