Pakkanen

Viikonloppuna saimme lunta ja nyt on sitten saatu nauttia kauniista pakkaspäivästä. Mittarissa näyttää olevan -15 ja sisällä mukavan lämmintä. Varsinkin jos viettää aikaa leivinuunin vieressä. Uuni on lämmitetty aamulla ja hohkaa mukavaa lämpöä ympärilleen. Kohta teen vanhanaikaisen sianlihakastikkeen ja pistän sen kypsymään leivinuuniin. Kaupasta ostin lanttu- ja porkkanalaatikko ja ajattelin tehdä vielä sienisalaattia niin saamme kelpo aterian pakkaspäivän kunniaksi.

Reilu kaksi viikkoa on kulunut leikkauksesta ja tikit kiristävät vielä vatsaa. Periaatteessa tikkien olisi pitänyt sulaa jo pois mutta ei ne ole mihinkään häipyneet. Torstaiaamuksi varasin ajan terkkariin tikkien poistoon. Itse en niitä rupea poistamaan.  En tiedä olenko vielä toipilas vaan pelkästään laiska. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos jotain tekee niin maha menee kipeäksi. Särkylääkkeitä olen yrittänyt vähentää mutta ilman lääkkeitä en vielä päivää pärjää vaikka en tekisi mitään. Jos teen jotain niin pitää ottaa lääkettä kaksi kertaa päivässä.  Tuntuu että olisi niin paljon kaikkea mitä pitäisi tehdä mutta mitään en saa aikaiseksi. Mutta ehkä jonain päivänä.

Nyt kun en ole jaksanut mitään tehdä niin olen lukenut Laila Hirvisaaren Imatra-sarjaa ja joulu-lehtiä. Lehdet on täynnä kauniita joulukoteja joissa on tietty väriteema ja kaikki koristeet tarkkaan harkittuja kodin sisustukseen ja tyyliin sopivia. Kaikki itse tehdytkin ovat juuri siihen teemaan sopivia ja kauniisti tehtyjä. Missään ei näy vuosien aikaan kotiin kertyneitä lasten askarteluja, vanhoja rakkaita esineitä/joulukuusen koristeita ym.  Itse olen jo niin vanha ja rakastan perinteitä ja lapsetkin nauttii kun saavat laittaa joka joulu tietyt koristeet niiden omille paikoilleen.  Kun otan koristelaatikon varastosta niin pyörittelen käsissäni jokaista koristetta ja muistelen kuka sen on tehnyt, mistä olen sen saanut ja mikä tarina juuri siihen koristeeseen liittyy. Joulukuuseen ripustamme aina ne samat koristeet ja nti Tättähääräkin jo tietää miten äiti rakastaa enkeleitä ja jokainen enkeli kuusen oksalla on äidille tärkeä. Samoin kuin se muovitaulu jota on jo teipillä vähän korjailtu. Taulu lähti mukaani lapsuudenkodistani v.1982 ja siitä lähtien se on ollut esillä kodissani. Kun tulin ensimmäistä kertaa tähän nykyiseen kotiini niin heti löysin ajatuksissani paikan tuolle taululle. Ja siinä se on ollut jokaisena 21 jouluna jonka olen tässä kodissa viettänyt.

Myös jouluun valmistautuminen on meillä erilaista kuin näissä "lehtikodeissa".  Ensimmäiset kyntteliköt ja tähdet otin aikaisemmin esille itsenäisyyspäiväksi mutta nyt kun vietämme seiskaluokkalaisen synttäreitä joulukuun alussa niin ne otetaan silloin esille. Samoin jouluinen vahakangas keittiön pöydälle.  Ensimmäiset ja yleensä ainoat joulutortut paistetaan pojan synttäreille. Nyt lupasin Tättähäärälle että hän saa leipoa pipareita veljen synttäreille joten perjantaina meillä leivotaan. Ja laiskan äidin taikina ilmestyy tietysti kaupan pakastealtaasta.  Joulukuun aikana rupean pikkuhiljaa siivoilemaan taloa ja lisäämään koristeita.  Yleensä aatonaattona meille tulee joulukuusi ja siinä vaiheessa silitän keittiönpöydälle liinan ja meidän joulu on valmis,  Minä en fiilistele joulua juurikaan etukäteen vaan fiilistelyn aika alkaa aatonaaton iltana ja jatkuu loppiaiseen. Joulun jälkeinen aika on ihanaa; koti on jouluinen, ollaan lomalla ja pystytään nauttimaan kaikesta ilman kiirettä ja hässäkkää. Haikein mielin loppiaisena keräämme koristeet ja poltamme joulukuusen. Kotiin tuntuu hetken aikaa kovin tyhjältä ja alastomalta ja seuraavaan jouluun on ikuisuus. 

Tavoistani poiketen ensimmäinen tonttu ilmestyi tänään meidän jääkaapin oveen. Tättähäärä oli tehnyt kerhossa pyykkipoikatontun ja se oli toki laitettava heti esille.  Nyt voisinkin tyhjentää jääkaapin oven muista magneeteista ja etsiä oveen jouluiset magneetit. Koululaisten lukujärjestykset on vielä jääkaapin ovessa kolme viikkoa ja sitten ne voi hetkeksi siirtää syrjään odottamaan ensi vuotta.

Pyjamapäiviä

Pyhäinpäivän viikonloppuna haaveilin siitä että saisin joskus viettää pyjampäivän. Ajattelin että hyvässä lykyssä joulupäivä on sellainen että vietän sen kotona sisätiloissa pukeutuneena pyjamaan. Enpä arvannutkaan että tuo pyjamapäivä toteutuu jo paljon aikaisemmin ja pistää vähän miettimään arjen kulkua.

Reilu viikko sitten tiistai-iltana rupesi koskemaan mahaan, Kipu yltyi yön aikana tosi kovaksi ja en oikein enää osannut paikallistaa mihin koskee. Aamuyön pitkinä tunteina yritin soittaa päivystykseen mutta eipä sieltä kukaan vastannut.  Buranaa ja Panadolia otin mutta ei ne auttaneet pätkän vertaa. Pari kertaa kävin oksentamassa.  Aamulla kipu hellitti mutta ei loppunut ihan kokonaan.  Keskiviikon ja torstain kärsin mahakivuista, en pystynyt syömään mitään. Vettä ja keltaista Jaffaa yritin nieleskellä.  Sen verran kovasti mahaan koski että en jaksanut tehdä mitään. Mummo ja nti Tättähäärän kuskaukset jäivät kihlattuni harteille. Perjantaiaamuna olo oli niin heikko että ajelin oman tk:n sairaanhoitajan luokse. Hän otti tulehdusarvon ja se oli 150. Sain kehoituksen lähteä heti päivystykseen ja mielellään niin että joku vie tai Kelan taksilla. Onneksi kyytimies oli kotona ja niinpä ajeltiin päivystykseen. Istuin siellä neljä tuntia ja lopulta pääsin lääkärin luokse. Hän tutki pikaisesti ja käski lähteä taksilla keskussairaalaan.  Neljän aikaan iltapäivällä olin keskussairaalan päivystyksessä ja puolenyön aikaan minut vietiin leikkaussaliin.  Ensin verikokeita, magneetti- ja ultraäänikuvaus. Siellä löytyi syy vatsakivulle; sappi oli tulehtunut ja kokonaan "kuollut". Ei ihme että mahaan koski.  Leikkaus tehtiin tähystyksellä ja kun lauantaiaamuna heräsin oli vatsassa neljä pientä reikää. Kipu oli poissa, ainoastaan reiät tuntui kipeältä.

Sairaalassa olin sunnuntaihin ja koko perhe oli minua sunnuntai-iltana kotiin hakemassa.  Tämän viikon olenkin viettänyt enemmän ja vähemmän pyjamapäiviä. Pieniä kotihommia olen tehnyt, päiväunia olen nukkunut, lukenut kirjoja ja lehtiä, pelannut Tättähäärän kanssa ja lukenut hänelle Annelia ja Onnelia. Kihlattu on ottanut täyden vastuun mummolasta ja Tättähäärän kuskauksista. Tyttö on päässyt kerhoon ja balettiin ja hänen ei ole tarvinnut kärsiä minun pyjamapäivistä. Vointi kohenee koko ajan ja pikkuhiljaa alan olla taas kunnossa.

Lepäillessä on tullut mieleen että näin se kroppa pysäyttää minut kun alkaa mennä liian lujaa. Tälle viikolle oli monta kalenterimerkintää mutta helppo ne oli ylivetää ja huomata ettei ihan korvaamaton olekaan.  Seiskaluokkalaisen vanhempainilta olisi ollut viikolla ja nyt oli ensimmäinen kerta että en iltaan osallistunut. Olen kulkenut 13 vuotta vanhempainilloissa tunnollisesti mutta nyt päätin että jään kotiin. Ilmoitin luokanvalvojalle että en tule ja en jatka enää vanhempainryhmän jäsenä. Olin siellä koko esikoisen kouluajan eli 9 vuotta ja sen jälkeen minut valittiin nykyisen seiskaluokkalaisen luokan edustajaksi. Eli vuosia tuli yhteensä 12 joten eiköhän se riitä yhdelle ihmiselle. Ja voinhan minä vielä jatkaa hommia sitten kun Tättähäärä aloittaa koulun. Muutama välivuosi tekee ihmeitä.

Minun pyjamapäivät ovat saaneet aikaan ihmeitä meidän perheessä ja perhe on osallistunut tavallista enemmän kotitöihin. Lukiolaisen kanssa on käyty kivoja keskusteluja sohvalla ja keittiönpöydän ääressä. Tättähäärä on malttanut tehdä hiljaisia hommia; piirtää, värittää, muovailla, katsoa elokuvia aina kun olen sanonut että nyt äidin pitää vähän levätä.  Onneksi tuo seiskaluokkalainen on oma, ihana (kamala) itsensä niin en ihan kokonaan arjesta eroon pääse.  Näköjään pieni sairastaminen kuitenkin pysäyttää vähän kaikkia ja huomataan ettei kaikki ole aina niin itsestään selvää. Ehkä minäkin osaan seuraavan kerran mennä lääkäriin vähän aikaisemmin ja ehkä kuunnella itseänikin enemmän. Toivossa on hyvä elää!

Voimaannuttava viikonloppu

Olipa aivan ihana viikonloppu.  Perjantaina ajeltiin ensin takkikaupoille ja takki löytyi tosi nopeasti. Ja mikä parasta, -50%:n alennusrekistä. Toki sille jäi vielä hintaa mutta pääasia oli että poika löysi mieleisen takin ja se ei maksanut montaa sataa euroa. Sitten ajelimme mahdolliseen tukiperheeseen erittäin liukasta ja mutkaista tietä. En ole mikään ralliteiden virtuoosi ja täytyy sanoa että vauhti ei sillä mutkaisella tiellä päätä huimannut. Tärkeintä oli että pääsemme ehjänä perille. Perillä meitä odotti iso maatalo ihanine pihapiireineen. Perheen vanhemmat tunsin entuudestaan joten kahvipöydässä jutustelimme niin kuin tuttavat keskenään juttelee. Siinä sovittiin että olen valmis hakemaan pojan kotiin vaikka perjantai-iltana jos tarve vaatii. Samalla kerroin että en ole mikään ahkera soittelija ja viestittelijä sillä tiedän että kaikki on hyvin jos puhelin on hiljaa.  Ja puhelin oli hiljaa. Lauantaina tuli perheen äidiltä viesti hyvin menee.  Vastasin siihen kysymällä että onko ok jos tullaan poika hakemaan huomenna klo 15.  Se sopi ja niinpä ajelin eilen pojan hakemaan.  Perheen poika ja seiskaluokkalainen olivat löytäneet yhteisen sävelen ja perhe on valmis jatkamaan tukiperheenä mikäli minä kelpuutan heidät. Sanoinkin että turhaan edes sellaista mietitte sillä olette kuin tehty pojan tukiperheeksi. Myös poika itse on valmis menemään perheeseen toistekin.  Kaikki tuntuu nyt enemmän kuin hyvältä. Tosin kotona meillä on sama teini jonka mielestä minulle ei kuulu mikään ja minulle saa ihan vapaasti huutaa ja karjua sen minkä ääntä lähtee. Mutta viis siitä!

Me vietimme kotona voimauttavan viikonlopun ja tunnelma oli sen mukainen. Kukaan ei huutanut eikä riidellyt. Kihlattuni kanssa kävimme perjantai-iltana elokuvissa ja sen jälkeen syömässä. Nti Tättähäärä vietti laatuaikaa lukiolaisen ja hänen kaverinsa kanssa kotona. Lauantaina oli antiikkimessujen vuoro. Sinne otimme Tättähäärän mukaan joten messukäynti ei kauhean rentouttava ollut. Mutta mukaan tarttui kuitenkin 2 Ultima Thule -lasia. Vielä kun yhden löydän niin on koko perheelle lasit sekä mahdollisille miniöille ja vävyille. Lukiolainen mietti että eihän ne riitä jos niitä vävyjä ja miniöitä on yhdellä useampia. Siihen vastasin että toivottavasti vain yksi tulee meille kerrallaan syömään.  Lauantai-iltana käytiin kihlattuni kanssa siunauskappelissa herkässä tilaisuudessa. Siinä muisteltiin vuoden aikana pois nukkuneita lähimmäisiä ja sytytettiin kynttilä jokaiselle. Tilaisuuden lopuksi sai ottaa yhden kynttilän ja viedä läheisen haudalle. Isälle vein kynttilän ja kerroin viime hetken kuulumiset. Kappelissa istuin naisen vieressä jonka aviopuoliso oli kuollut yllättäen vähän aikaisemmin. Ensimmäiset sanat hänelle pelotti mutta sanoin ne ja siitä se keskustelu lähti sujumaan ennen tilaisuuden alkua.  Tuosta tilaisuudesta ja hautausmaakäynnistä sain paljon itselleni. Ne hetket oli vain minulle, ei kenellekään muulle.

Viikonlopun tuomalla voimalla jatketaan normiarkea ja yritetään nauttia elämästä. 

Talvipukeutuminen

Hento lumikerros ja pakkanen ovat saapuneet Kuusikulmaan. Samalla tulivat eteen myös ongelmat talvipukeutumisen suhteen. Lukiolaisen kanssa ongelmat ovat jatkuneet jo usean vuoden kun mieleistä talvitakkia ei löydy mistään. Viime talveksi ostin ratsastustakin ja sitä tyttö käytti pakkasten aikaan. Mutta tänä talvena ei se takki enää kelpaa mistään hinnasta ja mieluummin palelluttaa itsensä kuin pukee sen päälleen.  Olen pyytänyt etsimään netistä mieleistä takkia mutta ei kuulemma löydy. Ei taida neiti itsekään tietää millainen se mieleinen talvitakki olisi. Pipot ja mitkään hatut eivät myöskään ole sopivia, käsineistä puhumattakaan. Kengät sentään kaupunkireissulla löydettiin joten edes jokin asia on kunnossa.

Aika on ilmeisesti kullannut muistot esikoisen talvipukeutumisesta mutta tuntuu ettei hänen kanssaan ollut mitään ongelmia. Laiska oli vaatteita vaihtamaan joten koulussa oli jalassaan kalsarit ja ohuet toppahousut. Sitten kun mopokausi alkoi niin housut vaihtuivat vähän paksummiksi ja ilmeisesti niissä oli myös sisällä. Takiksi kelpasi toppatakki ja käsiin hanskat tai rukkaset. Eikä piponkaan kanssa ollut koskaan mitään ongelmia. Sitä en muista että minkälaisia kenkiä käytti. Mutta eipä valittanut koskaan että varpaita palelee.

Mutta nyt tämä seiskaluokkalainen. Mikään ei kelpaa, mitään ei voi laittaa päälle tai jalkaan. Kaikki on huonoja. Eilen ihmeteltiin pojan tulipunaisia jalkoja, liekö paleltuneet. Jalassa boxerit ja ohuet verryttelyhousut (muita ei suostu päälleen laittamaan), puuvillasukat ja kesäkengät. Pakkasta kuitenkin aamulla -8 astetta ja useampi aste oli vielä iltapäivälläkin. Päällä toppatakki ja kädessä ohuet sormikkaat. Päässä sentään paksumpi pipo. Toppatakistaan oli rikkonut eilen vetoketjun kun kangas oli mennyt väliin ja eihän sitä muuten saa irti kuin rikkomalla vetoketju. Olen tosi huono ompelemaan ja viikonloppu edessä joten ei hoviompelijani ennätä vetoketjua vaihtaa viikonlopuksi. Eli edessä olisi takkikauppaan meno naapurikaupunkiin. Ja sen tiedän että siellä on vain huonoja takkeja myynnissä. Välikausitakki ostettiin syksyllä ja silloin myyjäkin jo rupesi huokailemaan kun mikään ei kelpaa. Viime talvinen kakkostakki on hätävarana mutta se on vähän pieni.  Harmittaa tuo takkihomma senkin takia että poika on tänä viikonloppuna menossa tutustumaan mahdolliseen tukiperheeseen ja nyt joudun viemään pojan sinne kintturalla takilla. Mahtaa perhe katsoa ettei lapselle raskita ostaa kunnon vaatteita.  Mutta ennen tukiperheeseen menoa käydään siellä takkikaupassa ja toivon parasta että jonkinlainen takki löytyisi.

Nti Tättähäärän kanssa pukeutuminen ei ole ongelma, onneksi. Uusi haalari löytyi hetkessä, samoin kaupunkitakki, pipo ja käsineet. Viime talvinen toppatakki ja -housut mahtuvat vielä joten talvivaatteet on kasassa. Kengät löytyy tytölle myös tosi helposti; pakkasia varten Kuomat ja muita kelejä varten goretexit.  Kaupunkireissuja varten ostettiin bootsit. 

Minun talvivarusteet ovat vähän kutistuneet kaapissa ja taitaa olla edessä ohuiden toppahousujen etsiminen. Helpommin sanottu kuin tehty.  Monta vuotta olen kulkenut yli 20 vuotta vanhassa villakangastakissa kauppa- ja kaupunkireissut ja nyt sitten päätin että on aika hankkia uusi takki. Alennustakkeja katselin mutta "huonoja" olivat.  Minun takki odotti siellä uutuuksien hyllyllä ja hinta oli tietenkin sen mukainen. Mutta takki tuntui ja mikä parasta, näytti minun päällä hyvältä joten en edes hintaa miettinyt kun kassalle menin.  Nyt on sitten kunnon talvitakki ja se pääsee tänään kaupunkiin kun lähden illalla kihlattuni kanssa katsomaan Luokkakokous 2:sta. Sen jälkeen ravintolaan syömään pitkän kaavan mukaan.  Tuskin maltan iltaa odottaa. Tosin ennen sitä on vietävä seiskaluokkalainen sinne mahdolliseen tukiperheeseen. Pitäkää peukkuja että homma lähtee sujumaan.

Marraskuu

Talviaikaa on eletty pari päivää ja ei siitä juuri muusta huomaa kuin siitä että illalla tulee pimeä tavallista aikaisemmin.  Kellojen siirron aikaan huomasin että äidin muistisairaus on edennyt ja hän ei enää huolehtinut siitä että kellot tulee siirtää oikeaan aikaan hyvissä ajoin. Aikaisemmin hän on aloittanut puheen kellojen siirrosta hyvissä ajoin. Tänä syksynä odottelin että milloin alkaa siirrosta puhumaan mutta ei alkanut. Lauantaina unohdin koko ajan ja sunnuntaina aamupäivällä ajelin mummolaan kelloja oikeaan aikaan laittamaan. Mutta yllätys, yllätys; kotipalvelu olikin sen homman hoitanut. Kaikki kolme kelloa olivat ihan oikeassa talviajassa.

Omalla tavallaan tämä muistisairauden eteneminen tuntuu niin surulliselta ja välillä jopa uskomattomalta. Miten ihmeessä ihmisen pään sisällä voi tuollaista tuhoa tapahtua? Äidin ja isän sairaudet ovat niin erilaisia. Välillä tosiaan mietin että onko äidin sairaus todella muistisairautta vai masennusta.  Muistihoitajan kanssa juttelin ja molemmat tultiin siihen tulokseen että äitini on varmaan ollut aina masentunut. Eihän masennusta ennen vanhaan tunnistettu eikä kukaan sitä varmaan myöntänyt. Nyt kun ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani niin äidin masennus tuntuu päivänselvältä. Monesti on tullut huono omatunto siitä että en ole osannut enkä ymmärtänyt äitiäni auttaa. Olen vain ajatellut että äitini on vaikea ihminen.  Mutta samanlainen vaikea ihminen taidan minäkin olla mikäli meillä asuvien teinien puheisiin on uskomista.  Vaikea varmaan olen ja valitan jatkuvasti. Mutta miksi ihmeessä teinien on niin vaikea tehdä asioita niin ettei minun tarvitsitsi valittaa. En valittaisi jos läksyt tehtäisiin, koulu otettaisiin vakavasti, kokeisiin valmistauduttaisiin kunnolla, tehtäisiin pieniä kotihommia, pyykit vietäisiin pyykkikoriin, syönnin jälkeen astiat laitettaisiin tiskikoneeseen, huolehdittaisiin oman huoneen siivouksesta, käytettäisiin aikaa muuhunkin kuin kännykän/tietokoneen kanssa seurusteluun  ym. ym. ihan perusarjen asioista. Minulle ei teininä edes tullut mieleen että olisin kapinoinut vanhempiani vastaan mutta nämä meillä asuvat teinit eivät juuri muuta teekään. Olenkin monta kertaa ajatellut että minun olisi pitänyt saada olla äiti 30 vuotta sitten. Olen sen verran vanhanaikainen että siihen aikaan minun kasvatusmenetelmäni olisivat olleet ajankohtaisia. Tunsin itseni todella vanhaksi kun kuuntelin 3-4 vuotiaiden satubaletissa olevien lasten äitejä. Äidit kyselivät toisiltaan paljon lapset viettää aikaa tietokoneen/tabletin/kännykän kanssa ja vastaukset vaihtelivat aikalailla. Mutta jokainen lapsi vietti aikaa päivittäin koneiden kanssa. Ja minä, vanhanaikainen äiti, olen opettanut lapselleni vain kynän käyttöä ja muita vanhanaikaisia tapoja. Ajattelin että tähän konemaailmaan ennättää sitten kun kynän käyttö on hallinnassa ja osataan muitakin arjen perustaitoja; syödään haarukalla ja veitsellä, käyttäydytään hyvin ruokapöydässä, viedään astiat tiskipöydälle ja jos kone tyhjä niin laitetaan koneeseen, likaiset vaatteet pyykkikoriin, opetellaan kattamaan pöytää, pilkotaan vihanneksia ja hedelmiä ym. Mutta ehkä tärkeintä olisikin opettaa älylaitteiden käyttöä jotta lapsi pärjäisi tässä maailmassa.