Pyjamapäiviä

Pyhäinpäivän viikonloppuna haaveilin siitä että saisin joskus viettää pyjampäivän. Ajattelin että hyvässä lykyssä joulupäivä on sellainen että vietän sen kotona sisätiloissa pukeutuneena pyjamaan. Enpä arvannutkaan että tuo pyjamapäivä toteutuu jo paljon aikaisemmin ja pistää vähän miettimään arjen kulkua.

Reilu viikko sitten tiistai-iltana rupesi koskemaan mahaan, Kipu yltyi yön aikana tosi kovaksi ja en oikein enää osannut paikallistaa mihin koskee. Aamuyön pitkinä tunteina yritin soittaa päivystykseen mutta eipä sieltä kukaan vastannut.  Buranaa ja Panadolia otin mutta ei ne auttaneet pätkän vertaa. Pari kertaa kävin oksentamassa.  Aamulla kipu hellitti mutta ei loppunut ihan kokonaan.  Keskiviikon ja torstain kärsin mahakivuista, en pystynyt syömään mitään. Vettä ja keltaista Jaffaa yritin nieleskellä.  Sen verran kovasti mahaan koski että en jaksanut tehdä mitään. Mummo ja nti Tättähäärän kuskaukset jäivät kihlattuni harteille. Perjantaiaamuna olo oli niin heikko että ajelin oman tk:n sairaanhoitajan luokse. Hän otti tulehdusarvon ja se oli 150. Sain kehoituksen lähteä heti päivystykseen ja mielellään niin että joku vie tai Kelan taksilla. Onneksi kyytimies oli kotona ja niinpä ajeltiin päivystykseen. Istuin siellä neljä tuntia ja lopulta pääsin lääkärin luokse. Hän tutki pikaisesti ja käski lähteä taksilla keskussairaalaan.  Neljän aikaan iltapäivällä olin keskussairaalan päivystyksessä ja puolenyön aikaan minut vietiin leikkaussaliin.  Ensin verikokeita, magneetti- ja ultraäänikuvaus. Siellä löytyi syy vatsakivulle; sappi oli tulehtunut ja kokonaan "kuollut". Ei ihme että mahaan koski.  Leikkaus tehtiin tähystyksellä ja kun lauantaiaamuna heräsin oli vatsassa neljä pientä reikää. Kipu oli poissa, ainoastaan reiät tuntui kipeältä.

Sairaalassa olin sunnuntaihin ja koko perhe oli minua sunnuntai-iltana kotiin hakemassa.  Tämän viikon olenkin viettänyt enemmän ja vähemmän pyjamapäiviä. Pieniä kotihommia olen tehnyt, päiväunia olen nukkunut, lukenut kirjoja ja lehtiä, pelannut Tättähäärän kanssa ja lukenut hänelle Annelia ja Onnelia. Kihlattu on ottanut täyden vastuun mummolasta ja Tättähäärän kuskauksista. Tyttö on päässyt kerhoon ja balettiin ja hänen ei ole tarvinnut kärsiä minun pyjamapäivistä. Vointi kohenee koko ajan ja pikkuhiljaa alan olla taas kunnossa.

Lepäillessä on tullut mieleen että näin se kroppa pysäyttää minut kun alkaa mennä liian lujaa. Tälle viikolle oli monta kalenterimerkintää mutta helppo ne oli ylivetää ja huomata ettei ihan korvaamaton olekaan.  Seiskaluokkalaisen vanhempainilta olisi ollut viikolla ja nyt oli ensimmäinen kerta että en iltaan osallistunut. Olen kulkenut 13 vuotta vanhempainilloissa tunnollisesti mutta nyt päätin että jään kotiin. Ilmoitin luokanvalvojalle että en tule ja en jatka enää vanhempainryhmän jäsenä. Olin siellä koko esikoisen kouluajan eli 9 vuotta ja sen jälkeen minut valittiin nykyisen seiskaluokkalaisen luokan edustajaksi. Eli vuosia tuli yhteensä 12 joten eiköhän se riitä yhdelle ihmiselle. Ja voinhan minä vielä jatkaa hommia sitten kun Tättähäärä aloittaa koulun. Muutama välivuosi tekee ihmeitä.

Minun pyjamapäivät ovat saaneet aikaan ihmeitä meidän perheessä ja perhe on osallistunut tavallista enemmän kotitöihin. Lukiolaisen kanssa on käyty kivoja keskusteluja sohvalla ja keittiönpöydän ääressä. Tättähäärä on malttanut tehdä hiljaisia hommia; piirtää, värittää, muovailla, katsoa elokuvia aina kun olen sanonut että nyt äidin pitää vähän levätä.  Onneksi tuo seiskaluokkalainen on oma, ihana (kamala) itsensä niin en ihan kokonaan arjesta eroon pääse.  Näköjään pieni sairastaminen kuitenkin pysäyttää vähän kaikkia ja huomataan ettei kaikki ole aina niin itsestään selvää. Ehkä minäkin osaan seuraavan kerran mennä lääkäriin vähän aikaisemmin ja ehkä kuunnella itseänikin enemmän. Toivossa on hyvä elää!