Marraskuu

Talviaikaa on eletty pari päivää ja ei siitä juuri muusta huomaa kuin siitä että illalla tulee pimeä tavallista aikaisemmin.  Kellojen siirron aikaan huomasin että äidin muistisairaus on edennyt ja hän ei enää huolehtinut siitä että kellot tulee siirtää oikeaan aikaan hyvissä ajoin. Aikaisemmin hän on aloittanut puheen kellojen siirrosta hyvissä ajoin. Tänä syksynä odottelin että milloin alkaa siirrosta puhumaan mutta ei alkanut. Lauantaina unohdin koko ajan ja sunnuntaina aamupäivällä ajelin mummolaan kelloja oikeaan aikaan laittamaan. Mutta yllätys, yllätys; kotipalvelu olikin sen homman hoitanut. Kaikki kolme kelloa olivat ihan oikeassa talviajassa.

Omalla tavallaan tämä muistisairauden eteneminen tuntuu niin surulliselta ja välillä jopa uskomattomalta. Miten ihmeessä ihmisen pään sisällä voi tuollaista tuhoa tapahtua? Äidin ja isän sairaudet ovat niin erilaisia. Välillä tosiaan mietin että onko äidin sairaus todella muistisairautta vai masennusta.  Muistihoitajan kanssa juttelin ja molemmat tultiin siihen tulokseen että äitini on varmaan ollut aina masentunut. Eihän masennusta ennen vanhaan tunnistettu eikä kukaan sitä varmaan myöntänyt. Nyt kun ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani niin äidin masennus tuntuu päivänselvältä. Monesti on tullut huono omatunto siitä että en ole osannut enkä ymmärtänyt äitiäni auttaa. Olen vain ajatellut että äitini on vaikea ihminen.  Mutta samanlainen vaikea ihminen taidan minäkin olla mikäli meillä asuvien teinien puheisiin on uskomista.  Vaikea varmaan olen ja valitan jatkuvasti. Mutta miksi ihmeessä teinien on niin vaikea tehdä asioita niin ettei minun tarvitsitsi valittaa. En valittaisi jos läksyt tehtäisiin, koulu otettaisiin vakavasti, kokeisiin valmistauduttaisiin kunnolla, tehtäisiin pieniä kotihommia, pyykit vietäisiin pyykkikoriin, syönnin jälkeen astiat laitettaisiin tiskikoneeseen, huolehdittaisiin oman huoneen siivouksesta, käytettäisiin aikaa muuhunkin kuin kännykän/tietokoneen kanssa seurusteluun  ym. ym. ihan perusarjen asioista. Minulle ei teininä edes tullut mieleen että olisin kapinoinut vanhempiani vastaan mutta nämä meillä asuvat teinit eivät juuri muuta teekään. Olenkin monta kertaa ajatellut että minun olisi pitänyt saada olla äiti 30 vuotta sitten. Olen sen verran vanhanaikainen että siihen aikaan minun kasvatusmenetelmäni olisivat olleet ajankohtaisia. Tunsin itseni todella vanhaksi kun kuuntelin 3-4 vuotiaiden satubaletissa olevien lasten äitejä. Äidit kyselivät toisiltaan paljon lapset viettää aikaa tietokoneen/tabletin/kännykän kanssa ja vastaukset vaihtelivat aikalailla. Mutta jokainen lapsi vietti aikaa päivittäin koneiden kanssa. Ja minä, vanhanaikainen äiti, olen opettanut lapselleni vain kynän käyttöä ja muita vanhanaikaisia tapoja. Ajattelin että tähän konemaailmaan ennättää sitten kun kynän käyttö on hallinnassa ja osataan muitakin arjen perustaitoja; syödään haarukalla ja veitsellä, käyttäydytään hyvin ruokapöydässä, viedään astiat tiskipöydälle ja jos kone tyhjä niin laitetaan koneeseen, likaiset vaatteet pyykkikoriin, opetellaan kattamaan pöytää, pilkotaan vihanneksia ja hedelmiä ym. Mutta ehkä tärkeintä olisikin opettaa älylaitteiden käyttöä jotta lapsi pärjäisi tässä maailmassa.