Elämän tähtihetkiä

Aika on taas mennyt vinhaa vauhtia eteenpäin ja välillä tuntuu ettei perässä pysy. Mutta toisaalta on tuntunut että viime päivät ovat olleet hyvin voimaannuttavia ja olen niistä ammentanut arkeen paljon iloa ja energisyyttä.

Viikonloppuna saimme nauttia auringosta, lämmöstä ja pienistä vieraista.  Oli kuukauden viimeinen viikonloppu ja tukilapset olivat meillä.  Nti Tättähäärä laski viikolla öitä siihen milloin lapset tulevat. Sisarukset ovat aina kovasti odotettuja ja mitä enemmän lapsille tulee ikää niin sitä paremmin leikit sujuvat. Nytkin meni viikonloppu niin että kolmikko touhusi aamusta iltaan ulkona. Välillä käytettiin lapsia uimassa ja tokihan ruokaa ja unta oli tarjottava.  Kun palautin lapsia äidilleen niin sanoin että kiitos siitä että saamme olla osana teidän perhettä.  Kyllä näistä lapsista on 3,5 vuodessa tullut tärkeä osa meidän perhettä.

Lauantaina kävin virkistäytymässä sijaisäitien tapaamisessa. Kerran, pari vuodessa tämä tilaisuus järjestetään ja onpa kiva tavata samaa työtä tekeviä. Tällä kertaa paikalle tuli viisi sijaisäitiä mutta kuten vetäjä sanoi, laatu korvaa määrän. Meillä on aina niin paljon juteltavaa että tälläkin kertaa ohjelmaan merkitty ulkoilu jäi kokonaan tekemättä kun meillä riitti juttua sisällä. Saunaan sentään ennätimme ja siellä sitten vähän itseämme erilaisilla tuotteilla hemmottelimme.

Kotityöt ovat viime aikoina jääneet hunningolle kun tuntuu että en ole koskaan kotona. Eilen aamulla ajelin Tättähäärän kanssa viemään 13 vuotiasta osastolle ja jäimme sitten hotelliin yöksi. Eilinen päivä kierreltiin kaupungilla ja iltapäivällä vein tytön esikoiselle hoitoon. Vihdoin ja viimein pääsin sinne alusvaatekauppaan jonne pääsystä olen jo pitkään haaveillut. Intoa ei edes latistanut tuhkahduttavan kuuma sääkään. Tuon ostosreissun seurauksena minulla on monet uudet rintsikat ja alushousut.  Nti 16 tuli myös meidän seuraksi hotelliin kun hänellä koeviikko ja tänään ei kokeita. Tyttö pääsi ex:n kyydissä sillä hänkin ajeli eilen illalla kaupunkiin.

Tänään koin sijaisäitinä elämäni suurimpia tähtihetkiä; esikoiseni ja miniäni valmistuivat lähihoitajiksi.  Tuntui hienolta katsoa poikaa siellä muiden nuorten joukossa.  Miten komea nuorimies hän olikaan tummassa puvussaan!  Moni voi ajatella että eihän lähihoitajaksi valmistuminen ole mitään mutta sijoitetulle lapselle tämä on suuri saavutus. Monet sijoitetut jättävät opiskelut peruskouluun ja eivät koskaan mihinkään ammattiin valmistu.  Olen niin onnellinen siitä että poika on halunnut opiskella ja haluaa vieläkin. Valitettavasti ei ensihoidon sairaanhoitajaopintoihin nyt päässyt. Pisteet olisi riittänyt sairaanhoitajaopintoihin mutta poika haki nyt vaan ensihoitoon. Ensi keväänä aikoi hakea uudellaan ja laittaa yhdeksi vaihtoehdoksi myös sairaanhoitajan opinnot. Töitä pojalla on kesäkuuksi erään pienen kunnan päivystyksessä ja heinäkuun alussa kutsuu Suomen Puolustusvoimat. Siellä poika aikoo olla niin pitkään kuin pitävät.  Tänään juhlistimme nuorten valmistumista käymällä porukalla syömässä. Mukana miniä sekä hänen äiti ja täti. Myös ex-mieheni oli paikalla ja niinpä istuimme pitkästä aikaa yhteisen pöydän ympärillä.  Oikein mukava ruokahetki minulle rakkaiden ja tärkeiden ihmisten seurassa.  Miniän äiti on ottanut poikani vastaan todella lämpimästi ja poika on osa heidän perhettään. Kuten miniä on osa meidän perhettä.  Sunnuntaina vietämme valmistujaisia isolla porukalla. Kyllä nuoret ovat juhlansa ansainneet.

Lääkitys kohdallaan

Tänään minulla oli aikainen herätys sillä äidin lääkäriaika oli klo 8.00.  Pikainen aamupala ja sitten mummolaan. Siellä äiti olikin valmiina lähtöön.  Ihme ja kumma että vielä aamulla muisti että on lähtö lääkäriin.  Lääkäriajan sain tutulle lääkärille ja hänen kanssaan oli helppo asioida. Juteltiin äidin ruokahalusta ja syömättömyydestä. Lääkäri kertoi anopistaan jolla sama ongelma. Äidin tietoja koneelta katsoessaan sanoi että äitisihän on saanut muistitestistä paremmat lukemat kuin hänen anoppi.  Tämä tietohan lohdutti minua tosi paljon!!!  Aikamme juteltiin ja siinä kaikki. Lääkäri totesi että lääkitys on kohdallaan ja toivotti hauskaa kesää.  Jatkossa en siis huolehdi syömättömyydestä mutta yritän keksiä jääkaappiin sellaista syömistä joka maistuisi. Pitäisi ilmeisesti innostua kiisseleiden keittämisestä, jospa ne maistuisi.  Onhan kiisseleitä myös kaupassa joten voisin niitä kokeilla jo tänään.

Karjalanpaistia leipälaatikossa

Eilen uutisoitiin siitä miten vanhuksia kaltoinkohdellaan hoitolaitoksissa. Uutinen ei yllättänyt sillä kyllä hoitajissa on todella paljon sellaisia jotka tekevät työtä vain sen takia ettei mitään muuta työtä ole tarjolla.  Ruokaa on saatava ja kattokin on oltava pään päällä joten sitä työtä tehdään mitä on tarjolla. Kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tarkoitettu hoitotyöhön ja varsinkaan vanhuspuolelle. Itse olen juuri sellainen ja sen takia en ole ikinä edes miettinyt esim. lähihoitajan opintoja. En todellakaan pystyisi työskentelemään vanhusten kanssa.  En jaksaisi aina olla kärsivällinen, ystävällinen ja lempeä.

Tänään oli taas sellainen päivä että voitaisiin uutisia miten huonosti tytär kohtelee vanhaa äitiään. Tänään ajoitin menoni mummolaan siten että olin siellä kun lounas tuli. Laittelin siinä 2  viikon lääkkeitä doestteihin ja äiti sekoitteli ruokaansa. Jankutin syömisen tärkeydestä ja siinä jankuttaessani äidin lautanen tyhjeni ihan mukavasti. Vain lihapullat jäivät syömättä ja kehuinkin miten reippaasti äiti jaksoi syödä. Sain lääkkeet laitettua ja rupesin siivoamaan pöytää. Äidillä on käytössä sellainen vanhanaikainen, Tupperin leipälaatikko. Katsoin sen sisään ja ihmettelin että mitäs täällä on. Siellä oli leipää, voirasia, sinappituubi ja kaupan pyöreä riisipuuroastia. Siinä oli jotain omituista "mönjää". Kysyin että mitäs tämä on mutta en saanut vastausta. Kaadoin sen astianpesualtaaseen ja huomasin että se on karjalanpaistia. Ilmeisesti eilen oli ollut tuota ruokana ja äiti oli piilottanut ruuan leipälaatikkoon. Ja kirkkain silmin hän sanoo että syö kyllä kaiken. Näissä tilanteissa aina kilahdan ja sanon että älä valehtele.  Ymmärrän kyllä että jos on muistisairas niin noin voi toimia mutta onko äiti muistisairas? Välillä tuntuu että tämä kaikki on eräänlaista esittämistä ja huomionhakua.  Jo kuusi vuotta olen tehnyt kaiken valmiiksi jotta äidillä olisi hyvä olla. Mutta kun ei ole vaikka minä mitä tekisin. Huomenna klo 8.00 vien äidin lääkäriin mutta tuskinpa sielläkään mitään uutta eteen tulee.

Kasvun ihme

 

Aurinkoiset ja lämpimät säät ovat saaneet aikaan kasvun ihmeen.  Retiisit ovat nousseet terhakalle taimelle sekä tässä pesuvadissa että kestokassissa. Tänään teinkin "puutarhahommia" ja kitkin retiisit. Nyt sopivat kasvamaan ja toivossa on että saataisiin jokunen punainen herkku omasta astiasta salaattia virkistämään. Toivossa on hyvä elää!  Perunat, tilli ja persilja eivät ole vielä kasvun merkkejä osoittaneet. Mutta ehkä joku päivä niissäkin kasseissa ja ruukuissa alkaa tapahtua kasvun ihme.

 

Eilen illalla kiertelin pihamaan ja katselin istutuksiani. Lumipalloheisit näyttivät surkeilta ja nehän olivatkin täynnä mustia "öttiäisiä". Jostain kumman syystä nuo mustat otukset tykkäävät lumipalloheisistä ja joka vuosi niitä saa olla mäntysuovalla huuhtelemassa. Eilen tein huuhtelun ja tänään meidän takapihalla on tuoksunut mattopyykiltä. Ei ollenkaan paha tuoksu . Käsittely pitänee uusia huomenna ja toivoa että otukset häviävät ja saamme nauttia kauniista, valkoisista palloista kesän aikana.

 

Tänään oli päivä jolloin ei oikeastaan mitään menoa. Tosin aamulla piti käyttää nti 16v terkkarissa sillä flunssan yhteydessä häneen on iskenyt silmätulehdus. Onneksi sairaanhoitaja sai paikallisen lääkärin "käsiinsä" ja saatiin resepti ilman että tarvitsi lähteä 25 km:n päässä olevaan päivystykseen. Mummolassa toki piipahdin mutta ei mitään muuta menoa. Kun oli tällainen kotipäivä niin kutsuin pitkästä aikaa vieraita. Kikkarakin sai vähän lapsiseuraa kun tuttu äiti MLL:n perhekahvilasta tuli aamupäivällä kylään. Iltapäivällä vieraaksi saapui ex-työkaveri niiltä ajoilta kun olin vielä kunnan viranhaltija. Eli melkein 20 vuoden takaa. Toki asutaan samalla kylällä niin ollaan tavattu kylillä mutta ei ole kyläilty. Hänen miehensä kuoli 3 vuotta sitten Alzheimeriin ja tämäkin asia on nyt yhdistänyt. Facen kautta on pidetty paljon yhteyttä ja tänään sitten kahviteltiin meidän terassilla. Olipa todella mukavaa.  Pitäisi ottaa tavaksi  kutsua vieraita useammin ja käydä itsekin joskus kylässä. Jotenkin elämä pyörii vain kodin ja mummolan ympärillä. Tuntuu että aina on kädet täynnä työtä ja jatkuvasti huono omatunto tekemättömistä töistä. Eihän ne työt karkaa vaikka ne jättäisi joskus tekemättäkin.

Erään aikakauden loppu





 

 

 

Eilinen sadepäivä meni kaupungissa kenkäostoksilla. Mutta tämän päivän vietin sisävarastossa. Olen jo pitkään pohtinut varaston siivousta ja nyt päätin että eräs aikakausi päättyy Kuusikulmassa.  Tänään tyhjensin varaston "työkaappini" kaikista 50-100 cm vaatteista. Lisäksi paljon muutakin vauvatavaraa lähti varastosta ja yksi hyllykaappi tyhjeni kokonaan.  Sinne sain siirrettyä lelut ja leluilla ollut ovea lähinnä oleva kaappi jäi tyhjäksi. Sinne sain laittaa omat vaatteeni. Kerrankin minulla on vaatekaappi josta on helppo vaatteet ottaa ja johon on helppo pesun jälkeen vaatteet paikoilleen laittaa. Tyhjensin myös viereisen tankokaapin talvivaatteista ja sain myös hengarivaatteille hyvän tilan.

 

Ihan pienen hätävaran pieniä vaatteita vielä jätin sekä tietysti mekon jota molemmat tytöt ovat käyttäneet. Esikoinen sai sen lahjaksi ex:n siskolta ja monta kertaa ennätettiin mekkoa käyttää. Nti Tättähäärä käytti mekkoa kesällä 2012 yhden kerran. Hän oli meillä vain reilun kuukauden joten ei mekkojuhlia ennättänyt yhtä enempää olla. 

 

Minulla on jo ikää niin paljon ja kun suhteet sijaishuoltoyksikköön tulehtui nti Tättähäärän takia niin on turha toivoa enää edes lyhytaikaisia lapsia. Meillä on sen verran vähän makkareita että mieluiten toimisin kriisi- ja vastaanottoperheenä vauvoille sillä he voivat nukkua meidän aikuisten kanssa samassa huoneessa. Nythän esikoinen on jo lentänyt pesästä niin periaatteessa minulla olisi yksi paikka vapaana. Mutta nti Tättähäärän sijoittanut sijaishuoltoyksikkö laskee myös tukilapset lapsilukuun ja näin ollen minulla on liikaa lapsia. Ja kun Tättähäärän sijoituksesta keskusteltiin niin sijaishuoltoyksikön perheitä etsivä sossu sanoi minulle ettei minulle voida enää sijoittaa yhtään lasta koska en minä pysty heitä kasvattamaan. Minun tiedot ja taidot eivät riitä.  Ja paljon muutakin sain kuulla ja lopuksi ilmoitin että en ole enää heidän käytettävissään. Tuo oli toki virhe mutta jotenkin se tuntui siinä tilanteessa oikealta ratkaisulta.  Lapsia voi toki tulla muutakin kautta mutta siihen tarvitaan aina myös tämän sijaishuoltoyksikön lupa ja sieltä ei lupaa tule. Valitettavasti!  Joten nyt oli korkea aika luopua vaatteista. Sängyn ja syöttötuolin vielä jätin sillä voihan minulla pian olla lapsenlapsia jotka yökylässä niitä tarvitsevat. Varastossa on vielä kahdet rattaat, kaksostenrattaat ja muutama turvaistuin ja ehkä on aika luopua niistäkin.  Luopuminen tuntuu kyllä tosi haikealta. Kyllä minä vielä niin mielelläni ottaisin lapsia vastaan ja hetken aikaa heitä hoitaisin.  Mutta joskus on osattava lopettaa ja se hetki taitaa olla minulla nyt käsillä.

Tieto ei lisää tuskaa

Tänään istuin kaksi tuntia perhepalaverissa keskussairaalassa. Ja voin sanoa että olipa ihanat kaksi tuntia. Jo vuosia olen joka paikassa kertonut pojasta, hänen ongelmistaan ja meidän raskaasta arjesta. Kaiken kertomisen jälkeen on aina jäänyt tunne että minä kuvittelen kaiken ja olen vain niin laiska ja saamaton äiti että en vain jaksa vähän eläväisemmän lapsen kanssa. Nyt poika on ollut neljä viikkoa osastolla ja kahden viimeisen viikon aikana siellä on asunut sama poika kuin täällä meillä kotona. Kukaan ei enää ihmettele minun kertomuksia vaan tänäänkin sanoivat että tästähän sinä olet puhunut jo vuosia.  Näin lyhyen jakson jälkeen on päivänselvää se että hra 13v on kehitysvammainen.  Tänään annoin luvan että osastolta saavat olla yhteydessä kehitysvammapuolelle. Uskovat että siellä on paljon enemmän osaamista ja mahdollista tukea pojalle kuin tavallisella psykan ja neuron polilla. Lisäksi ovat jo valmiiksi miettineet mahdollista tukiperhettä. Perhe se ei tulisi pojan kohdalla olemaan vaan hän tarvitsee osaavamman paikan. Naapurikaupungissa on pieni, kehitysvammaisille nuorille tarkoitettu perhekoti ja sieltä yritetään saada pojalle tukipaikka. Toki tässäkin voi tulla raha vastaan ja meidän asuinkuntamme sossu sanookin ettei ole rahaa.  Toivottavasti ei käy näin.

Pojan kanssa ovat työstäneet myös lapsuutta ja poika on nyt täynnä suurta vihaa meitä äitejä kohtaan. Toivoo että bioäiti olisi kuollut ja isä olisi saanut jäädä eloon.  Nyt on ymmärtänyt sen mitä fas tarkoittaa ja on tosi vihainen siitä että äiti on juonut alkoholia kun hän on ollut äidin masussa. Miettii että miksi äiti niin teki. Minulle on vihainen kun olen laittanut hänet osastolle.  Isin taloa muistelee lämmöllä ja oli kertonut että olisi halunnut että me muutamme sinne asumaan. Ei raukka ymmärrä sitä että miten me olisimme sinne mahtuneet. Isin talossa oli pieni keittiö, pieni olohuone ja pienen pieni makkari.  Meitä oli kuitenkin neljä henkeä ja vaikka meidän talossa on neljä makkaria niin talo meinaa käydä pieneksi.  Mietittiin omahoitajan kanssa että meidän pitää tehdä eräänlainen juurimatka pojan elämään. Lupasin että vien ensi viikolla valokuva-albumeja ja voidaan yhdessä niitä katsella ja jutella asioista. Isän ennätin tuntea pari vuotta joten minulla on muistikuvia hänestä ja voin hänestä kertoakin pojalle. Näitä asioita on toki yhdessä juteltu ja valokuvia katseltu mutta näköjään asiat tulee tietyin ajoin pinnalle ja niitä tarvitsee miettiä ja niistä jutella eri tavoin.  Näillä mennään nyt eteenpäin ja voin sanoa että tieto ei lisää tuskaa vaan helpottaa elämää huomattavasti.

Kadonneet lautaset

Tänään olisi ollut taas parasta se etten olisi mummolaan mennyt. Mutta menin sillä meille tulee yhteinen sanomalehti. Tai äitihän sen maksaa mutta ei lehti kulu vaikka sitä useampi ihminen lukisi. Tosin äiti ei edes lue lehteä, ei ole lukenut enää vuosiin. Isä toivoi että äiti olisi uutiset lukenut kun hän ei enää nähnyt mutta jostain kumman syystä äiti ei halunnut lehteä lukea. Ehdotin jo viime vuoden lopussa että lopetettaisiin koko lehden tilaus mutta siitähän äiti suuttui. Ei suostunut lopettamaan Seura-lehden tilaustakaan vaikka ei ole sitäkään enää vuosiin avannut.  Tilaukset jatkuvat ja minä luen lehdet. Sehän sopii minulle, en minä siitä valita.  Kotipalvelun naiset tuovat sanomalehden aamulla mummon luo tullessaan. Ja jos eivät muista tuoda niin saavat kyllä kuulla kunniansa.

Menin siis hakemaan lehteä ja äiti sanoi että pitäisi ostaa matalia lautasia. Ihmettelin että mihinkäs lautaset ovat kadonneet ja sitä äitikin ihmetteli. Hän kun ei ole niihin edes koskenut.  Silloin räjähdin: KUKA MUU TÄÄLLÄ NIITÄ LAUTASIA HÄMMENTÄÄ JA KULJETTAA KUIN SINÄ.  Juuri eilen tutkin tiskikaapin ja siellä oli monta paikallisen ravintolan lautasta. Ne toimitin ravintolaan ja siellä sanoivat että ovatkin ihmetelleet kun lautaset eivät enää takaisin tule. Yleensä ne laitetaan laatikkoon jossa ruoka tulee. Mummo ei syö ateriaa kerralla vaan laittaa jääkaappiin ja syö sitä vielä päivällisellä ja ehkä seuraavalla aamupalalla. Nyt lienee käynyt niin että omat lautaset on menneet lounaslaatikkoon tai ties minne. Tiedän ettei olisi pitänyt suuttua mutta kun rupesi niin ärsyttämään. Samalla annattelin että ethän sinä koskaan ole mitään tehnyt vaan vika on aina muissa. Ja hyvähän se on täällä valittaa kun itse ei tarvitse tehdä mitään vaan kaikki tuodaan eteen ja palvellaan kuin kuningatarta.  Tiedän ettei noin olisi pitänyt sanoa sillä eihän äiti itselleen mitään voi. Vai voiko? Siitä en ole aina ihan varma. Monta kertaa tekisi mieli ravistella äitiä ja sanoa että herää tähän maailmaan ja todellisuuteen. Toivon suuresti etten olisi koskaan äitini kaltainen vaan pystyisin ja haluaisin aina itse huolehtia arjestani ja elämästäni.  Äitihän ei ole koskaan huolehtinut mistään vaan antanut muiden hoitaa asiat ja sitten valittanut miten kukaan ei osaa tehdä mitään oikein.  Itse olen joutunut aina asiat hoitamaan ja yleensä yksin niin siitä johtuen moinen käyttäytyminen tuntuukin tosi oudolta. Muistan miten 10-14 vuoden ikäisenä hoidin vanhempieni asioita vero- ja tilitoimistossa naapurikaupungissa. Menin sinne linja-autolla ja eräänkin kerran linja-auto ajoi ojaan liukkaalla kelillä. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Odoteltiin että joku traktori kävi vetämässä auton tielle ja matka jatkui. Nyt kun asioita mietin niin ihmettelen miksi vanhempani itse eivät asioita hoitaneet. Ihan samalla tavalla äiti olisi voinut lähteä linja-autolla asioita hoitamaan. Tai isä liikkeen pakettiautolla. Mutta ei, minut sinne lähetettiin.  Minä en voi kuvitella että lähettäisin nti 16v:n asioita hoitamaan, saatikka hra 13 vuotiaan. Siitä ei tulisi kyllä mitään.

Maalla asumisen ihanuus

Vaikka minulla on näin ihana parkkikiekko niin sitä ei täällä kotimaisemissa tarvita. Eikä sitä tarvita naapurikaupungissakaan. Joten kyllä Kuusikulman mamma on melkein ihmeissään kun "suuressa maailmassa" liikkuu.  Maailmalla pitää pysäköinnistä aina maksaa ja pysäköinti ei  todellakaan ole halpaa. Keskussairaalan parkkitalo vie minulta joka kerran monta monituista euroa. Maanantaina selvisin 2 eurolla kun viivyin reissulla vain vajaan tunnin.  Kun esikoisen luokse menee kylään päiväaikaan niin pitää taas kaivella kukkaroa jotta auton saa kadun varteen parkkiin. Enää ei hotellinkaan parkkipaikalle saa autoa jättää ilmaiseksi ja viime viikkoisen hotelliyöpymisen parkkihinnaksi kertyi 11 euroa.  Kun keskussairaalapäivänä menen vähän kaupungille shoppailemaan ja syömään niin se tietää muutaman euron parkkimaksua.  Täällä maalla saa auton jättää kaupan pihaan vaikka päiväksi eikä kukaan tule parkkimaksua kyselemään. Ja aina löytyy parkkitilaa. Siksi kesällä tuntuukin yksi heinäkuinen viikonloppu suorastaan ahdistavalta kun joka paikka on täynnä autoja ja ihmisiä. Silloin minä kaivelen varastosta polkupyörän ja liikun sillä jos ihmisten ilmoille pitää Kuusikulmasta liikkua.

Maanantaiaamuna ajellessa kuuntelin radiosta Novaa ja siellä puhuttiin valtavista ruuhkista Kehä III:llä. Jonot olivat valtavan pituisia eivätkä liikkuneet mihinkään. Samaan aikaan minä ajoin 100 km:n tuntivauhtia eikä ketään muuta näkynyt. Varmaan muutama karhu, hirvi ja muut metsäneläimet olivat lähistöllä mutta pysyivät onneksi metsän puolella. Samalla mietin sitä että joku "viisas" taisi jokin aika sitten ehdottaa että Suomea ei kannattaisi pitää asuttuna ihan kokonaan vaan ihmisten pitäisi keskittyä asumaan vain tietylle alueelle. Eli varmaan yli puolet maasta annettaisiin rauhassa metsittyä.  Kauhulla tätä ajatusta ajattelin!! En minä halua täältä maalta mihinkään muuttaa. Haluan asua omassa rauhassani, ajella ilman jonoja ja pysäköidä auton ilman pysäköimismaksuja. Toki kaupungeissa on joukkoliikenne järjestetty ja autolla ei tarvitse paikasta toiseen kulkea. Ja välimatkatkin ovat paljon lyhemmät kuin täällä maalla. Mutta osa meistä suomalaisista on varmaan minun tavoin "erakkoja" jotka viihtyvät täällä harvemmin asutussa kolkassa Suomen maata. Minulle riittää kotikunnan 2 ruokakauppaa, kukka-, kenkä, ja kodinkonekauppa, yksi ravintola, yksi pankki, 3 parturi-kampaajaa, yksi "aikuisten" naisten vaatekauppa ja yksi erikoisliike (koruja, pipoja, huiveja ja paikallisten käsityöläisten tuotteita). Kunnassa on terveyskeskus jonka lääkärille viikkojen jonot, samoin hammaslääkäriin. Päivystys on 25 km:n päässä. Kunnassa on toimiva päiväkoti ja muutama perhepäivähoitaja. Kouluna on yhtenäiskoulu jossa eskareista ysiin. Lukio lopetti toimintansa muutama vuosi sitten ja juuri sen takia 16v käy lukiota naapurikaupungissa. Näillä palveluilla päivästä toiseen pärjätään ja ollaan tyytyväisiä. Jos jotain erilaista ja erikoisempaa halutaan niin ajellaan vähän kauemmaksi; lähin vähän suurempi kaupunki on 90 km; päässä. Vielä suuremmat 120 ja 140 km:n päässä. Kun täällä on koko ikänsä asunut niin tähän on tottunut.

Kielteinen päätös

Helmikuun alussa tein palvelukotihakemukset ja eilen tuli äidille päätös; hakemuksenne on hylätty.  Perusteluna oli että teille annetaan kotipalveluja joiden määrää on vielä mahdollista lisätä ja niiden avulla pystytte jatkamaan elämää kotona. Lisäksi teillä on käytössänne turvapuhelin jolla saatte hälytettyä apua tarvittaessa.  Näinhän se tietysti on mutta minun päähän ei mahdu että miten äidin elämänlaatua kotoa parannetaan sillä että siellä piipahtaa kotipalvelun työntekijä useammin kuin nyt. Käynnit ovat pisimmillään 10 minuutin mittaisia, toki suihkupäivänä vähän pitempään. Tai enhän minä tiedä miten äkkiä äiti pestään, kuivataan, rasvataan ja puetaan. En ole koskaan suihkuttelua ollut katsomassa sillä se on yleensä sinä päivänä kun minä reissaan nti Tättähärään kanssa siellä täällä.

Toki tiesin että tällainen päätös tulee sillä eihän täällä todellakaan pääse palvelutaloon ennen kuin siinä vaiheessa että on petipotilaana. Äiti käy vielä vessassa itse mutta nyt olen huomannut että sattuu vahinkoja tai sitten muuten vaan sotkee vessassa kakan kanssa.  Muutenkin äidistä on tullut todella epäsiisti. Hän on aina kehunut sitä miten siisti hän on ja sanonutkin että hän on syntynyt luutu kädessä. Nyt siitä luutu kädessä olevasta ihmisestä on enää muisto vain. Joka paikka on täynnä paperia, roskiin meneviä rahkakippoja ym. ym. Mitään hän ei voi laittaa roskiin vaan kerää ne tiskipöydälle. Hänellä on myös tapana kuivattaa talouspaperia. Ilmeisesti nuukana ihmisenä käyttää sen sitten uudelleen. Joka kerta kun siellä käyn laitan roskat roskiin ja vien pussiin roskikseen ettei rupea kaivamaan sieltä mitään. Lisäksi lakaisen roskat lattialta ja aika usein pyyhin pöydän kun se on ihan tahmea. Kotipalvelu ei ilmeisesti tee mitään muuta kuin antaa aamulla lääkkeet ja iltapäivällä lämmittää ruuan ja antaa lääkkeet.  Mutta näillä mennään, ei ole muuta vaihtoehtoa. 

Kesän tuntua





Viikonloppu oli täällä susirajalla aurinkoinen ja melko lämminkin. Tosi tuuli oli kova ja se vähän ilmaa viilensi. Kuusikulman piha onkin taas täynnä männynoksia ja käpyjä kun kaksi päivää niitä on tuulen mukana pihaan lennellyt.

 

Viime kesänä meinasin jäädä ilman kesäkukkia kun vasta kesäkuun loppupuolella innostuin puutarhalle menemään. Siihen asti odotin että tulisi lämmintä ja sateetonta. Kun sitä ei tullut niin oli pakko suunnistaa kukkaostoksille ja tyytyä siihen mitä sattui saamaan. Nyt päätin että viime kesäinen ei toistu ja suunnistin jo eilen puutarhalle. Nyt oli vara valita ja minähän valitsin. Ja tietysti valitsin samat kukat mitkä aina ennenkin; pelargonit ja orvokit. Etupihalla oleviin "päniköihin" ostin kyllä värikkää amppelit ja niitä kukkia ei minulla ole aikaisemmin ollutkaan. Saas nähdä onnistunko kuolettamaan kukat heti alkuunsa. Orvokit ja pelargonit luultavasti kestävät jopa minun hoidossa. 

 

Tänä kesän minua vaivaa hivenen viherpeukalo ja puutarhuri sai minut ostamaan ensimmäisen kerran elämässäni tomaatin taimia. Hän näytti miten heillä kasvaa tomaatit multasäkissä aurinkoisella seinustalla. Nyt sitten kasvaa meilläkin tomaattia. Lisäksi kasvaa perunaa; kahteen kaupan kestokassiin istutettiin perunaa. Haaveissa on syödä ainakin pari kertaa oman "kassin" perunoita.  Yhteen kestokassiin istutin retiisejä ja ruukkuihin tilliä ja persiljaa. Eilen innostuin myös yrteistä ja ostin tinjamia ja basilikaa. Tänään laitettiin nti Tättähäärän kanssa ruukkuun muutama paprikan siemen ja nyt jännitetään itääkö ne. 

 

Eilen kahviteltiin terassilla ja sain taas ottaa esille ikivanhan pannumyssyni. En edes muista miten vanha tuo on sillä se on lapsuudenkodistani. Vanhemmillani oli pieni sekatavarakauppa vuosina 1964-1973 ja pannumyssyn on oltava niiltä ajoilta. Talvisin myssy talvehtii keittiön yläkaapissa mutta terassikauden alettua se kaivella esiin puuhellan päälle odottamaan terassilla järjestettäviä kahvihetkiä.  Tänä keväänä olemmekin jo juoneet useammat kahvit terassilla ja yhden kerran olemme siellä syöneetkin. Vuosi sitten kahvittelut sai laskea yhden käden sormilla ja yhtään kertaa emme terassilla syöneet. Vaikka se on lasitettu niin ei yhtään innostanut siellä sateen ropinaa kuunnella. Ulkona olevan puutarhakaluston äärellä emme viime kesänä istuneet yhtään kertaa. Ei siellä nytkään ole istuttu ja haaveilenkin että jos löytyisi joku kiva paviljonki siihen ympärille niin käyttöaste voisi vähän nousta. Tosin meillä on kesäisin, varsinkin kesäiltoina, niin paljon hyttysiä ettei ulkona oleminen ole mikään nautinto. Pelkkää tuskaa se on...

 

 

 

 

 

Kuvaukset ohi

Tänään oli pojan osastojaksolla vuorossa MIM-kuvaus.  Siinä me kaksi istua törötettiin sohvalla ja kamera kuvasi meitä. Pöydällä lappuja joista minun piti ääneen lukea mitä pitää tehdä. Ensimmäisenä tehtävä oli ottaa pussista vinkuvat eläimet ja leikkiä niillä. Poika kieltäytyi ehdottomasti leikkimästä.  Joku tehtävä oli että minun pitää piirtää joku yksinkertainen kuvio ja poika tekee samanlaisen. Sitten me rasvattiin toisiamme ja syötimme toisillemme keksiä ja juotimme pillimehua. Sovittelimme myös hassuja hattuja. Minun piti kertoa meidän ensimmäisestä kohtaamisestamme. Joistakin tehtävistä poika kieltäytyi kokonaan.  Tuli kyllä mieleen että onko näitä järkevä tehdä 13 vuotiaan, itseni kokoisen murkkupojan kanssa. Nti Tättähäärän kanssa olisin tehnyt nämä ilolla ja meillä olisi ollut todella hauskaa. Mutta hra 13v:n kanssa ei hauskaa ollut. Olenkin ihan varma että kovin paljon myönteistä palautetta ei tästä kuvauksesta minulle heru.  Onneksi en sitä odotakaan.

Omahoitajan kanssa keskustelin ja nyt alkaa poika kotiutua osastolle. Ihmeen nopeasti, sanoi omahoitaja. Yleensä lapset pystyvät kuulemma näyttelemään viikkoja ennen kuin ne ongelmat rupeavat osastollakin näkymään. Olenkin aina tiennyt ettei poika kauaa jaksa näytellä.  Tällä viikolla oli ollut kova ikävä kotiin ja omaan kouluun. Kyseltiin kihlatun kanssa että mitä ihmettä sinä ikävoit kun täällä kotona on aina niin paha olla. Ei osannut selittää mutta ikävöi varmaan vaan tietokonettaan. Ei se muuta ikävää voi olla.

Täysi viikko

Tämän viikon päivät ovat täynnä ohjelmaa. Pyykkivuori pukuhuoneessa kasvaa ja villakoirat  meinaavat vallata huushollin kun tämä mamma ei oikein ennätä kotitöihin keskittyä.  Hra 13v:n osastojakso teettää tosi paljon ylimääräistä "työtä", eli autossa istumista.  Maanantaina viedään ja perjantaina haetaan, molempina päivinä menee pelkästään neljä tuntia matkoihin. Eikä poikaa voi osastolle vain jättää tai pikaisesti hakea vaan aina vaihdetaan kuulumiset. Kalliiksikin tämä tulee sillä keskussairaalan parkkihallissa on pysäköinti aika hintavaa.  Eilen käytiin vielä nti Tättähäärän kanssa shoppailemassa joten ostokset maksoi ja pitihän kaupungillakin pysäköidä. Tavattiin esikoinen ruokailun merkeissä ja pitäähän äidin pojalleen ruoka tarjota. Poika oli vastapalvelukseksi hetken aikaa lapsenvahtina jotta pääsin yksin viemään poikaa osastolle ja sain rauhassa keskittyä perhepalaveriin.

Poika on ollut nyt osastolla kaksi viikkoa ja jo näiden viikkojen aikana on tullut hyvin vahvasti esille se että poika olisi todella kehitysvammainen. Omatoimisuus on täysin nolla ja ei todellakaan keksi itse mitään tekemistä. Mielikuvitusta ei ole ollenkaan ja tarvitsee aikuista ihan kaikkeen. Kotona ei aikuista aina ole paikalla ja joutuu kyllä omatoimisesti asioita tekemään. Ja vaadinkin tekemään jotain. Ehkä liikaa, täytyy myöntää. Perjantaina menen pojan kanssa MIM-kuvaukseen jossa lasiseinän takaa kuvataan meidän vuorovaikutusta. Annetaan jotain tehtäviä ja ne pitäisi yhdessä tehdä. Olen ihan varma että pyyhkeitä tulee roppakaupalla, tuskin mitään hyvää sanottavaa siitä tilanteesta löytyy. Mutta pääasia että minäkin saan vähän ohjeita miten pitäisi toimia.

Tänään oli Tättähäärän 4v neuvola ja siellä menikin 1,5 tuntia. Hienosti tyttö tehtävät teki, antoi rokottaa ja mitata verenpaineen. Näkö ja kuulo oli hyvä. Pituutta neidillä 111,5 cm ja painoa 18 kg. Ihan mukavan kokoinen 4v.  Neuvolan jälkeen haettiin tyttö naapurikaupungista koulusta ja iltapäivällä tuli tytön fysioterapeutti. Ei siinä viitsinyt ruveta paljon imuria heiluttelemaan kun toiset jumppasivat olohuoneessa.  Muuten tänään olisi ollutkin hyvä siivousilma kun vettä satoi ja lämmintä oli vaivaiset 10 astetta. Monta päivää olikin aurinkoista ja lämmintä. Sai kaivella kaapista jo hihattomat puserot ja shorsit esille.

Huomenna ajellaan Tättähäärän kanssa tekemään hänelle uutta asiakaspalvelusuunnitelmaa. Se tehdään 6 kuukauden välein ja jos tarvetta ilmenee niin useammankin. Sovitaan tapaamiset ja muut tärkeät asiat yhdessä sos.työntekijän ja bioäidin kanssa. Toivottavasti äiti tulee nyt paikalle.  Sen verran kaukana tuokin tapahtuu että autossa istuu jälleen useampi tunti.  Mummolassa pitäisi ennättää laittaa lääkedosetit ja tarkistaa jääkaappi. Siellä olisi siivottavaakin mutta aina on sen verran pikaisia käynnit etten ennätä harjaan ja rikkalapioon tarttua. Riittää kun tarkista jääkaapin ja mummon kunnon.

Torstaina ajellaan Tättähäärän kanssa kaupunkiin jossa keskussairaala on. Minulla on torstai-iltana koulutusta ja neiti pääsee esikoisen ja miniän hoitoon illaksi.  Sen verran armahdin itseäni autolla ajamisesta iltamyöhällä että jäädään hotelliin yöksi. Hyvä niin sillä se kuvaus alkaa keskussairaalassa jo 11.30. Tättähäärä odottaa jo innoissaan meidän "lomaa" hotellissa.  Onhan se pientä piristystä arjen keskellä.

Hyvää Äitienpäivää

 

 

 

 

 

Minä toivotan kaikille äideille hyvää äitienpäivää!  Kauan sitten haaveilin että kunpa saisin viettää joskus äitienpäivää.  Jo pienenä tyttönä haaveilin siitä miten minusta tulee suurperheen äiti. Ainoana lapsena kaipasin aina sisaruksia ja päätin että minun perheessäni on enemmän kuin yksi lapsi.  Tapasin ex-mieheni 19 vuotiaana ja rupesimme rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Kun olin 22 vuotias meillä molemmilla oli vakituinen työpaikka ja elämä siinä pisteessä että päätimme luopua ehkäisystä. Haaveilin miten pian olen raskaana, neuloin jopa vauvan nutun kun kuvittelin että lapsia tehdään todella helposti. Kuukausi toisensa jälkeen petyin.  Kului vuosia, pettymykset seurasivat toisiaan, elämä oli yhtä lapsen tekoa. Ex ei vielä tässä vaiheessa kokenut lapsettomuutta ongelmaksi. Minulle se oli suuri ONGELMA. Elämä ei ollut mitään muuta kuin epätoivoista halua saada lapsi. Pikkuhiljaa rupesin hyväksymään lapsettomuuteni. Olin jo yli 30 vuotias kun mies huomasi että meillähän on ongelma saada lapsia. Aloitimme lapsettomuustutkimukset ja syy selvisi heti. Me emme lapsia saisi muuten kuin koeputkihedelmöityksellä.  Jonotimme ensimmäiseen IVF:ään vuoden ja eihän se tietenkään onnistunut. Toiseenkin piti odottaa melkein vuosi ja samanlainen lopputulos. Kolmas hoito tehtiin melko pian toisen jälkeen ja pettymys oli valtava kun sekin hoito epäonnistui. Tässä vaiheessa tuntui että elämä loppui siihen. En nähnyt enää mitään mieltä jatkaa elämää. Tässä vaiheessa piti myös miettiä sitä lähdemmekö hoitoihin yksityiselle vai luovummeko haaveesta saada oma lapsi. Rahaa ei ollut ja tuntui hullulta ottaa lainaa hommaan jonka lopputuloksesta ei olisi varmuutta. Toisaalta halusin myös säilyttää sen järjen joka minulla vielä tuossa vaiheessa oli. Päätimme luopua yrityksestä ja tyytyä elämään biolapsettomana.

 

Lapsettomien vuosien aikana olin lukenut kaiken adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta. Lehdet "unohtuivat" aina pöydälle jotta ex-mieskin näitä lukisi. Melko pian hoitojen lopettamisen jälkeen mies ehdotti että aloittaisimme adoptioprosessin. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä kun otin puhelimen käteeni ja soitin Pelastakaa Lapset ry:n Jyväskylän toimistoon. Ja pian olimmekin matkalla Jyväskylään. Prosessi alkoi ja kieltämättä vähän jännitti se riittääkö meidän tulomme ja pieni kaksiomme PeLa:n virkailijoille. Ne riittivät kyllä mutta meidän ikä oli vähän siinä ja siinä. Jokaisessa tapaamisessa meiltä kysyttiin sijaisvanhemmuudesta ja mies vastasi aina että hän ei uskalla ryhtyä sijaisvanhemmaksi koska siinä joutuu kuitenkin lapsesta luopumaan. Minä olin miettinyt sijaisvanhemmuuden jo valmiiksi ja olisin ollut siihen valmis vaikka heti. Sijaisvanhemmuutta ehdoteltiin ja viimeisessä tapaamisessa PeLa:n sossun kanssa mieheni sanoi että meille saa soittaa jos pieni vauva kotia tarvitsee. 

 

Meni aikaa, muutimme omakotitaloon mutta puhelin oli hiljaa. Mieheni ryhtyi yksityisyrittäjäksi keväällä ja kesäkuussa soi puhelin. Pienet kaksoset olivat vailla kotia. Toisen lapsista sairas ja tarvitsi hoitoa jota voitiin antaa vain Helsingissä. Minä olisin lapset ottanut mutta mieheni oli järjen ääni tässä asiassa. Hän kysyi että mihin laitan toisen lapsen kun lähden toisen lapsen kanssa hoitoon.  Mieheni ratkaisi lapsiasian ja niin soitin kyynel silmässä sossulle ettei meistä ole näiden lasten vanhemmiksi. Olin ihan varma että joudumme nyt ö-mappiin ja meille ei enää lapsia tarjota. Voi kuinka väärässä olinkaan.  Sossu kiitteli meitä rohkeudesta ja siitä että uskalsimme tehdä kielteisen päätöksen. Elokuussa tuli sitten SE puhelu; pieni poikavauva tarvitsee sijaisperhettä ja me olisimme hänelle juuri sopiva perhe.  Tätä emme miettineet kuin yön yli ja toivotimme pojan tervetulleeksi. Yön aikana pojan täti oli kuitenkin ilmoittanut että hän haluaa lapsen itselleen. Mutta ei kannata vielä pettyä, sanoi vanha ja viisas virkailija. Tädin perheestä tehtiin selvitys ja sen perusteella meidän koti oli lapselle sopivampi. Ja niin meistä tuli pienen pojan sijaisvanhemmat. Tänään poika on melkein 20 vuotias, nuori komea mies. Hän laittoi aamulla viestin jossa toivotti äitienpäivää sydämen kera.

 

Pojan tullessa meille sanottiin että toisen lapsen voisimme saada sitten kun esikoinen täyttää kolme vuotta. Kun poika oli 1,5 laitoimme hakemuksen toisesta lapsesta. Tiesimme että menee aikaa ennen kuin tulee lapsi jolle me olisimme sopiva perhe. Poika olikin sitten melkein 3,5 vuotias kun tuli puhelinsoitto pienestä tytöstä. Tyttöä mietimme vähän pitempään sillä hänen mukanaan meille tulisi paljon uusia juttuja. Mutta pohdinnan jälkeen toivotimme tytön tervetulleeksi.  Nyt tyttö on 16 vuotias, lukion ekaluokkalainen.

 

Vaikka meillä oli kaksi lasta niin toivoimme lisää. Yhtenä päivänä tuli soitto että olisimmeko valmiita tukiperheeksi 2 vuotiaalle pojalle. Vastasin että emme ole.  Muutaman päivän päästä sama kysymys ja edelleen vastaus että ei olla. Jotain kuitenkin jäi mieleeni kytemään ja soitinkin sos.työntekijälle pojasta. Ja siinähän kävi niin että pieni poika tuli meille tukilapseksi ja pysyvästi hän muutti meidän perheeseen vähän vajaa 4 vuotiaana.  Nyt poika on 13v ja kipuilee kovasti huostaanoton syistä. Syyttää minua siitä että olen varastanut hänet ihanasta isin talosta ja tuonut tänne helvettiin. Äitienpäiväkortti kuvastaa hyvin hänen ajatuksiaan minua kohtaan; täyttä tyhjää. 

 

Kun poika oli ollut meillä vähän aikaa mieheni ilmoitti löytäneensä elämänsä rakkauden ja muutti suoraan hänen luokseen.  Tuossa vaiheessa tuntui että kuinka tästä selviän mutta siitäkin selvisin. Sain pitää lapset itselläni ja elämä jatkui.  Tuli uusi rakkaus ja halu kasvattaa perhettä lyhytaikaisilla sijoituksilla.  Tätä kautta tuli sitten nti Tättähäärä meidän perheeseen.  Hän tuntui heti sopivalta jatkolta meidän perheeseen ja kun yhteistyö biovanhempien kanssa sujui niin he taistelivat oikeudessa tytön meille. Kiitos heille!  Nti Tättähäärältä sain kimpun kukkia.

 

Äitienpäivä ei ole niin suuri juhlapäivä millaiseksi sen lapsettomana kuvittelin. Äitienpäiväperinteisiin kuului pitkään tätini luona käynti. Hän ja miehensä eivät koskaan saaneet lapsia ja me kaksi lapsetonta vietimme sitten äitienpäivää yhdessä. Toki oman äitini luona kävin mutta jotenkin nuo tädin kanssa vietetyt hetket kruunasivat äitienpäivän. Tänään kävimme äitini luona viemässä kukkia ja sitten piipahdin yksin tätini haudalla.  Ruuanlaitosta sain tänään vapaata kun kihlattuni loihti meille grilliruokaa. Sitä odotin terassilla kukkakimpun ja kuohujuoman kera.

 

Nyt on äitienpäivä illassa. Laitan nti Tättähäärän  nukkumaan ja sitten katson telkkarista Äideistä parhaan ja vuodatan muutaman kyyneleen.

"Vanhat varikset"

Tänä iltana vietimme varmaan sellaista iltaa joka on normaalia minun ja kihlattuni ikäisille ihmisille. Kotona kaksi vanhaa varista ja 4v prinsessa. Normaalisti tämä prinsessa olisi lapsenlapsi joka on tullut mummon ja ukin luokse viikonloppua viettämään.  Illan mittaan grillattiin, syötiin terassilla ja lopuksi saunottiin.  Monta kertaa tuli mieleen että tämä on normaalia tämän ikäisten ihmisten elämää. Mutta todella epänormaalia meille.  Joskus kieltämättä kaipaan tällaisia iltoja ja mietin että jos olisin ollut "viisas" niin olisin elänyt elämäni toisin.  Lapset olisi kasvatettu ja nyt nautittaisiin aikuisten ihmisten elämästä. Mutta enhän minä ole koskaan ollut "viisas" ja eräällä tavalla olen myöhään herännyt. Minulle oma elämä on normaalia. Siihen kuuluu yksi aikuinen lapsi, yksi melkein aikuinen, yksi murkku ja yksi leikki-ikäinen.  Vanha olen mutta tämä kokoonpano pitää minut omalla tavallaan ajan hengessä mukana. En voi antaa itseni "mummoutua".  Siksi mietinkin monta kertaa äitiäni joka oli jo eläkkeellä tässä iässä. Minusta tuntuu että minun elämä vaan kiihtyy sitä mukaa kun vuosia tulee lisää. Ehkä se jossain vaiheessa rauhoittuu!

Tämän illan kokoonpano johtuu siitä että nti 16v meni kaverilleen yöksi suoraan koulusta ja hra 13v on osastolla. Vaikka huomenna on pyhä ja perjantaina ei koulua niin osastolta ei lapsia kotiuteta ennen kuin perjantaina.  Huomenna vietetään nti Tättähäärän synttäreitä toiseen kertaan ja tällä kertaa vuorossa biosuvun kanssa vietettävät synttärit. Kovasti tyttö äitiä ja mummoa synttäreille odottaa. Äidille on lahjakin valmiina ja tyttö haluaa ojentaa sen äidille ihan itse.

Koulun säästöt

Hallitus laatii säästöohjelmia ja kyllähän ne kaikkia meitä koskevat.  Jokin aika sitten luin paikallislehdestä miten säästöt vaikuttavat opetukseen ja meidän koulun rehtori sanoi että säästöt kohdistuu nyt erityisoppilaisiin. Ja niin näyttää kohdistuvan.  Me asutaan pienessä kunnassa jossa haja-asutusalueen koulut on lakkautettu jo aikoja sitten ja kunnassa on vain yksi koulukeskus jossa opetusta eskarista ysiluokkaan.  Lukio loppui muutama vuosi sitten.  Rehtorimme on innokas integraation kannattaja ja pienryhmät ovat poistuneet koulustamme jo aikoja sitten.  Kaikki erityisoppilaat on sijoitettu yleisopetukseen mutta on luvattu että he saavat kaiken mahdollisen avun ja tuen koulunkäyntiin.  Aina voi kaikkea luvata ja toki koulu paljon tekeekin sen eteen että löydettäisiin keinot jolla oppilas oppisi.  Minun 13 vuotiaalle on laadittu vuosittain henkilökohtainen opetussuunnitelma jonka mukaan opetus yritetään järjestää. Kaikki lukuaineet on mukautettu tai ainakin yritetty mukauttaa. Matikka täysin erityisopettajan opetuksessa, englannissa ja äidinkielessä osa opetuksesta erityisopettajan kanssa.  Koko kouluajan on ollut lääkärinlausunto siitä että poika tarvitsee tämän lisäksi henkilökohtaisen koulunkäynnin ohjaajan. Alkuopetuksessa ohjaaja oli mutta hän oli samalla koko luokan ohjaaja. Viime vuosina ei enää ole ollut henk.kohtaista ohjaajaa vaan koko luokalla yhteinen. Ja harvoin ohjaaja on luokassa ollut koska heitä on vähän ja tarve suuri.

Kuten rehtori lehtijutussa kirjoitti; koulu panostaa alkuopetukseen. Ja sen kyllä huomaa, yläkoulun puolelle ei riitä enää yhtään koulunkäynnin ohjaaja. En ymmärrä miten minun poika koulusta tulee selviytymään.  Eilen juttelin sairaalakoulun opettajan kanssa ja hän oli muutaman päivän perusteella sitä mieltä että täytyy hyvin tarkasti miettiä ensi syksyä ja yläkoulun aloitusta. Poika tulee tarvitsemaan tosi paljon tukea ja apua koulunkäyntiin ja aineita on pakko muuttaa niin että poika edes jollain tavalla pystyisi jotain oppimaan.  Vanhanaikainen varmaan olen mutta olen aina ollut pienryhmien kannalla. Siellä lapsi/nuori saa olla sellainen kuin on ja pystyy varmasti paremmin ottamaan vastaan opetusta kuin isommassa. Ja varsinkin sellaisessa ryhmässä jossa hän on ainoa erilainen ja tulee sen takia kiusatuksi.  Poika on ollut koko ajan yleisopetuksen ryhmässä ja hyvinhän se on sujunut kun kaikki ovat olleet pieniä. Nyt iskee murkkuikä ja muiden oppilaiden kehitys on ikätasoista ja hra 13v on vajaan 10 vuotiaan tasolla, luultavasti.  Mutta turha tässä on kauheasti hermostua vaikka kieltämättä ärsyttää.

Pinkit kävelykengät

 

 

Jokin aikaa sitten löysin blogin nimeltä Pinkit korkokengät.  Blogi "kolahti" heti ja huomasin että myös aikuinen nainen voi käyttää pinkkiä ja kaikkea muutakin väriä arkeaan piristämään. Olen aina tykännyt punaisesta eri sävyissä ja pikkuhiljaa olen uskaltautunut hankkimaan iloisemman värisi vaatteita. Mutta kyllähän minun vaatevarasto edelleen mustista vaatteista pääasiassa koostuu. Nyt sinne on muutama harmaa vaatekappale ilmestynyt.  Nyt tuon blogin innoittamana menin paikalliseen kenkäkauppaan ja kysyin että voisivatko he tilata minulle Sieviltä pinkit kävelykengät. Toki olisin voinut ne itsekin tilata mutta ajattelin kannattaa paikallista yrittäjää toimimalla näin. Hän myy liikkeessään Sievin kenkiä mutta niitä "tylsän ja tavallisen" värisiä ja näköisiä.  Sievin kengät tuntuvat hyvältä jaloissa joten ajattelin pysyä samassa merkissä mutta vähän iloisemmassa värissä. Kenkien tilaaminen onnistuu ja nyt minulla on pinkit kävelykengät. Kyllä näillä on mukava nti Tättähäärän kanssa ulkoilla. 

 

Kevään myötä olen ruvennut ajattelemaan vähän itseäni ja päätin uudistaa erään harmaan tunikan. Siinä on helmassa napeilla kiinni oleva kaistale ja se on valkoinen. Ajattelin että tunikan ilme muuttuu heti kun siihen laitetaan pinkki kaistale. Minähän en osaa ommella edes suoraa saumaa enkä omista ompelukonetta joten oli taas turvauduttava paikalliseen yrittäjään. Vein tunikan hänelle ja äkkiä löysimme pinkin pitsikankaan josta helma ommeltiin. Samasta kankaasta yrittäjä on tehnyt tuubihuiveja joten nyt minulla on tunikassa pinkki helma ja kietaisen sitten kaulaani samanlaisen huivin. Kyllä niillä kelpaa esikoisen valmistujaisjuhliin keväällä mennä.  Voi olla että laitan jalkaani myös nuo pinkit kävelykengät sillä ne tuntuvat jalassa todella hyvältä ja tässä iässä arvostaa jo mukavuutta.

Yhtä juhlaa





Vapun aika on meillä yhtä juhlaa ja niin oli tänäkin vuonna.  Perjantai talo alkoi täyttyä kun tukilapset ja esikoinen tyttöystävineen saapuivat meille vapun viettoon. Lauantaina saimme nauttia aivan mahtavasta säästä; aurinko paistoi ja oli lämmintä. Pienille tytöille etsittiin hellemekot ja tytöt sekä tukipoika juosta viilettivät ulkona paljain jaloin. Trampoliini laitettiin takapihalle ja siitä riitti iloa koko viikonlopuksi sekä isoille että pienille. 

 

Vappuaattona paikallinen MLL järjesti lapsille naamiaiset ja sinne suunnistin Annan, Elsan ja merirosvon kera. Tapahtumapaikan pihalla paikallinen paparazzi ikuisti lapset ja nyt jännityksellä odotan että onko kuva jonain päivänä paikallislehdessä. Naamiaisissa oli paljon hienoja asuja; prinsessoja, hämähäkkimiehiä ym.  Meidän merirosvo palkittiin parhaiten pukeutuneena poikana ja se oli meille todella yllätys. Oltiin ihan rauhassa juomassa mehua kun meille tultiin sanomaan että pitäisi tulla tuonne esiintymislavalle palkintoa hakemaan. Vähänkö oli poika innoissaan moisesta huomionosoituksesta. Tytöt vähän kateellisia kun heitä ei palkittu.  Mutta hienoja tytötkin olivat netistä tilattuineen pukuineen ja perukkeineen.

 

Vappupäivänä oli sitten nti Tättähäärän synttärit. Juhlissa oli kolme poikaa ja kolme tyttöä. Frozen puvut oli tytöillä juhla-asuina sillä synttäreitä juhlittiin Frozen-teemalla.  Näin vanhoilla päivilläni höyrähdin netistä tilamaan kaikenlaista rekvisiittaa; kutsukortit, ilmapallot, kuva kakun päälle, pöytäliinat ym. ym.  En ole mikään leipuri mutta jonkinlaisen täytekakun sain aikaiseksi ja hienohan siitä valmiilla kuvalla tuli. Miniä pursotti siihen kermavaahtoa koristeeksi ja päälle nakeltiin teeman mukaan sinisiä koristeita. Kuppikakkujen päälle vain kermavaahtoa ja sinisiä koristeita. Hyvin maistuivat lapsille. Tättähäärä halusi juhliinsa juustopalloja ja nekin maistuivat.  Sen ihmeempiä tarjottavia meillä ei ollut. Koskaan aikaisemmin en ole vieraille mitään antanut mutta nyt oli kaikille lapsille iso pullo Frozen saippuakuplia.  Riemulla ei ollutkaan rajaa kun kuusi ipanaa pihalla kirmaili ja puhalteli saippuakuplia. Onneksi oli niin hieno ilma.  

 

Nyt vähän arkea ja torstaina jatketaan juhlia Tättähäärän biosuvun kanssa. Lisäksi paikalle tulee toinen kummitäti. Minähän olen neidin sylikummi.  Samalla kun juhlitaan tytön synttäreitä juhlitaan myös äitienpäivää. Toivottavasti isomummokin pääsee paikalle. Seurakunnan kerhossa tyttö on tehnyt äitienpäivälahjan ja haluaa antaa sen syntymä-äidilleen.  Uskon että äiti tulee lahjasta tosi iloiseksi.