Tieto ei lisää tuskaa

Tänään istuin kaksi tuntia perhepalaverissa keskussairaalassa. Ja voin sanoa että olipa ihanat kaksi tuntia. Jo vuosia olen joka paikassa kertonut pojasta, hänen ongelmistaan ja meidän raskaasta arjesta. Kaiken kertomisen jälkeen on aina jäänyt tunne että minä kuvittelen kaiken ja olen vain niin laiska ja saamaton äiti että en vain jaksa vähän eläväisemmän lapsen kanssa. Nyt poika on ollut neljä viikkoa osastolla ja kahden viimeisen viikon aikana siellä on asunut sama poika kuin täällä meillä kotona. Kukaan ei enää ihmettele minun kertomuksia vaan tänäänkin sanoivat että tästähän sinä olet puhunut jo vuosia.  Näin lyhyen jakson jälkeen on päivänselvää se että hra 13v on kehitysvammainen.  Tänään annoin luvan että osastolta saavat olla yhteydessä kehitysvammapuolelle. Uskovat että siellä on paljon enemmän osaamista ja mahdollista tukea pojalle kuin tavallisella psykan ja neuron polilla. Lisäksi ovat jo valmiiksi miettineet mahdollista tukiperhettä. Perhe se ei tulisi pojan kohdalla olemaan vaan hän tarvitsee osaavamman paikan. Naapurikaupungissa on pieni, kehitysvammaisille nuorille tarkoitettu perhekoti ja sieltä yritetään saada pojalle tukipaikka. Toki tässäkin voi tulla raha vastaan ja meidän asuinkuntamme sossu sanookin ettei ole rahaa.  Toivottavasti ei käy näin.

Pojan kanssa ovat työstäneet myös lapsuutta ja poika on nyt täynnä suurta vihaa meitä äitejä kohtaan. Toivoo että bioäiti olisi kuollut ja isä olisi saanut jäädä eloon.  Nyt on ymmärtänyt sen mitä fas tarkoittaa ja on tosi vihainen siitä että äiti on juonut alkoholia kun hän on ollut äidin masussa. Miettii että miksi äiti niin teki. Minulle on vihainen kun olen laittanut hänet osastolle.  Isin taloa muistelee lämmöllä ja oli kertonut että olisi halunnut että me muutamme sinne asumaan. Ei raukka ymmärrä sitä että miten me olisimme sinne mahtuneet. Isin talossa oli pieni keittiö, pieni olohuone ja pienen pieni makkari.  Meitä oli kuitenkin neljä henkeä ja vaikka meidän talossa on neljä makkaria niin talo meinaa käydä pieneksi.  Mietittiin omahoitajan kanssa että meidän pitää tehdä eräänlainen juurimatka pojan elämään. Lupasin että vien ensi viikolla valokuva-albumeja ja voidaan yhdessä niitä katsella ja jutella asioista. Isän ennätin tuntea pari vuotta joten minulla on muistikuvia hänestä ja voin hänestä kertoakin pojalle. Näitä asioita on toki yhdessä juteltu ja valokuvia katseltu mutta näköjään asiat tulee tietyin ajoin pinnalle ja niitä tarvitsee miettiä ja niistä jutella eri tavoin.  Näillä mennään nyt eteenpäin ja voin sanoa että tieto ei lisää tuskaa vaan helpottaa elämää huomattavasti.