Aurinkoinen viikonloppu

Viikonloppu oli meillä aurinkoinen lämmin.  Ja kun aurinko paistaa niin on pakko lähteä luontoon voimia keräämään. Kesän ja syksyn tavoitteena on ollut tutustua lähellä oleviin luontokohteisiin ja nyt oli vuorossa Hiidenportin kansallispuisto. Netistä katsoin että siellä on meille sopivan pituinen Hiidenkierros joten eväät reppuun ja ipanat autoon. Kasiluokkalainen omaan tuttuun tyyliinsä vastusteli lähtöä mutta Tättähäärä oli innoissaan.

Osan matkasta reitti oli omalla tavallaan vaikeakulkuinen kun piti katsoa koko ajan jalkoihinsa. Puiden juuret ja kivet hankaloittivat kävelyä. Mutta kun päästiin taukopaikalle niin kävely kannatti. Paistettiin makkarat, syötiin eväät ja nautittiin Suomen kauniista luonnosta.  Minulla on tosi huono kunto ja välillä tuntui että onko tässä mitään järkeä läähättää naama punaisena mutta kun autolle pääsin niin olinpa ylpeä itsestäni. Minä tein sen! On itsensä voittamista nousta sohvalta ja lähteä kävelemään.

En tiedä johtuuko kävelystä vai eilisestä autoilusta mutta nyt on alaselkä niin kipeä ettei meinaa liikkeelle päästä. Kipu alkoi eilen illalla ja lääkkeistä huolimatta kipu tuntuu voimakkaalta. Mutta jospa se tästä. Toivossa on hyvä elää. Loppuviikko onkin aika leppoisaa koska ei mitään varsinaisia menoja. Lokakuussa onkin sitten palavereja, lääkärireissuja, tapaamisia ym. ym. Kalenteri täyttyy ja onpa osa merkinnöistä jo marraskuullakin.

Koti on ihmisen paras paikka

Pitkään on kolme ajankohtaista asiaa pyörinyt mielessäni ja monta kertaa olen aloittanut niistä blogipostausta tehdä mutta aina se on jäänyt kesken. En löydä sanoja joilla asioista kertoisin ja tuntuu että sanat jotka ruudulle saan ovat hyvin kömpelöitä ja mitään sanomattomia. Lisäksi arki on pitänyt taas niin kiireisenä ettei oikein ole ennättänyt kunnolla edes sanojaan miettiä. Mutta jospa nyt jotain saisin aikaan.

Tuo "koti on ihmisen paras paikka" tuli esikoiseni suusta viime viikolla kun nuoripari oli lähdössä meiltä omaan kotiinsa. Oltiin juteltu vanhuudesta sillä sehän on meille kaikille hyvin konkreettisesti läsnä. Mummo on vanha, miniä tekee töitä vanhusten palvelutalossa ja poika työskentelee ambulanssissa. Poika oli kertonut käyneensä yksityisessä hoitokodissa erään vanhuksen luona ja sen käynnin jälkeen hän oli päättänyt ettei häntä koskaan viedä mihinkään hoitolaitokseen. Koti on ihmisen paras paikka, sanoi poika ja sehän on myös meidän kunnan strategian pääkohta vanhusten hoidossa. Viimeiseen asti hoidetaan kotiin ja nyt uuden soten myötä tämä pitää entistä enemmän paikkaansa. Vanhusten hoitopaikkoja on ennestäänkin ollut jo vähän ja nyt niitä vähennetään entisestään. Kotipalveluun ei kuitenkaan palkata enempää työntekijöitä vaikka työmäärä lisääntyy. Kotipalvelun ihmiset ovat väsyneitä ja työn uuvuttamia. Sairaslomia tulee paljon mutta sijaisia ei löydy. Jatkuvasti on puute sijaisista sekä kotipalvelussa että palvelutalossa. Lehdistöstä olemme saaneet lukea miten tänä päivänä voi kotipalvelun asiakas kuolla ravinnon puutteeseen siellä ihmisen parhaassa paikassa. Mutta se on kyllä mahdollista.  Mummo on tosi huono syömään ja tarkkailenkin hänen jääkaappiaan. Minähän sinne ruuat vienkin ja laitan vanhaksi menneet syömättömät ruuat roskiin. Valmis lounas tulee ja mummo syö siitä kaksi kertaa. Joskus lautanen on iltapäivällä tyhjä ja olenkin yrittänyt kysyä että mihin olet ruuan piilottanut. Vastausta en ole kyllä saanut. En jaksa uskoa että on lautasta tyhjäksi syönyt vaan on varmaan vienyt ruuan vessanpönttöön. Kotipalvelu lämmittää iltapäivän ruuan mutta ei heillä ole aikaa jäädä katsomaan miten ruualle käy. Päätyykö se mummon suuhun vai roskiin. Tänään siivosin mummolassa jääkaapin ja äiti istui keittiönpöydän ääressä minun touhuja seuraamassa ja söi leipää. Eli ainakin jotain on tänään mahaan mennyt. Ihminen jonka luona ei juuri omaiset käy on varmaan vaarassa aliravitsemukseen kuollakin. Kotipalvelun väki käy niin nopeasti etteivät varmaan ennätä tehdä huomioita asiakkaan kunnossa ellei asiakas itse huonosta olosta kerro. Meidän maakuntalehdessä oli jokin aika sitten yleisönosastokirjoitus jossa kaivattiin takaisin vanhanajan vanhainkoteja. Samaa mieltä olen minäkin ollut jo pitkään. Vaikka jotkut vanhainkodista kunnalliskotina puhuivatkin niin kyllä siellä ihmisen oli ihan hyvä olla.

Syyskuussa vietetään Ajoissa kotiin -kampanjaa jossa etsitään uusia sijaisperheitä huostaanotetuille lapsille. Hyvä asia, ei siinä mitään mutta vuosien kuluessa on tullut mieleen että tarvitaanko niitä uusia, tavallisia perheitä koko ajan lisää.  Kunnissa ja kaupungeissa on siirrytty entistä enemmän ennakoivaan lastensuojelutyöhön ja kun näin toimitaan niin eihän huostaanottoja enää tehdä niin paljon kuin ennen. Pitkän linjan sijaisperheenä mietin että miksi vanhat, jo olemassa olevat perheet ei enää kelpaakaan vaan aina tarvitaan uusia ja uusia. Minä tiedän että me vanhatkin olisimme valmiita ottamaan vastaan uusia lapsia mutta jostain kumman syystä sijoittajat eivät halua lapsia vanhoille sijoittaa. Nykypäivän suuntaus on että perheeseen sijoitetaan vain yksi tai kaksi lasta. Tällä sijoittajat varmaan haluavat varmistaa että sijaisvanhemmat jaksavat lasten kanssa. Mutta eihän jaksaminen riipu lasten lukumäärästä vaan ihan kaikesta muusta. Ehkä sijoittajat ajattelevat että kun lapsia on vähän niin sijaisperhe ei tarvitse tukea. Mutta ihan samalla tavalla sitä tukea tarvitsee yhden kuin neljänkin lapsen sijaisperhe tilanteen niin vaatiessa. Nyt laissa on määritelty että yhden sijaisvanhemman vastuulla saa olla enintään neljä lasta ja jos perheessä kaksi aikuista niin toisella on oltava koulutus ja lapsia saa olla silloin kuusi. Perheen omat alaikäiset lapset ja muut huolenpitoa tarvitsevat henkilöt lasketaan lukumäärään mukaan.  Ihan hyvä että laissa on määritelty lukumäärät ja niitä vastaan en kritisoi. Jotkut sijoittajat laskevat kerran kuussa käyvät tukilapset tähän lukumäärään mukaan, toiset eivät laske. Minun mielestäni tukilapsia ei pitäisi laskea koska he käyvät vain kerran kuussa ja eiköhän jokainen sijaisvanhempi kuitenkin omat voimavaransa tiedä ja ota lapsia vastaan sen verran kuin jaksaa heistä huolehtia. Minusta meidän tukilapset antavat meille voimia ja iloa jokaisella käyntikerrallaan.  Mutta ehkä sos.työntekijöiden on tätä vaikea ymmärtää siellä työpöytänsä takana istuessaan. Toivon toki että jokainen sijaiskotia tarvitseva lapsi saa kodin ja nimenomaan juuri sellaisen kodin jota hän tarvitsee. Lapset on erilaisia, bioperheet ovat erilaisia ja ihan erilaisia ovat sijaisperheetkin. Näiden kolmen on sovittava tosilleen hyvin jotta sijoitus voi onnistua parhaalla mahdollisella tavalla ja nimenomaan lapsen parhaaksi.

Vielä kolmaskin asia on pyörinyt mielessä. Tosin nyt tästä postauksesta tulee nyt niin pitkä ettei tätä kukaan jaksa lukea. Syyskuun 9 päivä vietettiin FASDH-päivää eli alkoholin vaurioittamien lasten päivää. Näitä lapsia syntyy Suomessakin entistä enemmän vaikka varmaan jokainen raskaana oleva äiti tietää että alkoholi vaurioittaa sikiötä. Tuntuu niin surulliselta että lapsi vaurioitetaan ihan tahallaan. Tai eihän äidit varmaan sitä tahallaan tee mutta ajattelemattomia ovat kun eivät syntymätöntä lasta ajattele. Sijaisvanhemmuuden myötä tämäkin asia on tullut konkreettisesti lähelle ja samalla sitä on ymmärtänyt monia asioita myös menneisyydestä. Ei fas-lapset ole vain tätä päivää vaan kyllä heitä on syntynyt aina. Ei alkoholi oli tämän ajan ilmiö vaan onhan se ollut ihmisten, myös naisten käytössä, aina. Toki ei ennen vanhaan naiset juoneet niin paljon kuin tänä päivänä ja naiset pitivätkin entisaikoina perheet pystyssä vaikka mies olisi ollut kuinka viinaan menevä. Nyt kun asiaa on enemmän miettinyt niin olenkin huomannut että kyllähän tämä fas "periytyy" jo useammassa sukupolvessa. Valitettavasti! Toivottavasti tallaiset kampanjat edes vähän herättelisivät ihmisiä ajattelemaan myös sitä pientä joka siellä äidin vatsassa on ja odottaa syntyvänsä "ihmisen parhaaseen paikkaan, eli kotiin".

Meillä leivottiin tänään

Vai pitäisikö paremminkin sanoa että yritettiin leipoa sillä lopputulos oli tämä ;)

Kasiluokkalainen tuli innosta puhkuen koulusta ja rupesi tekemään itselleen välipalaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun poika innosta puhkuen rupeaa leipomaan. Ja ei ollut ensimmäinen kerta että lopputulos oli tämä eli ei mitään leivonnaista.  Minä en ollut yhtään innostunut asiasta sillä tiesin jo lopputuloksen etukäteen. Poika osaa kaiken, tietää kaiken ja tekee kaiken ilman neuvoja ja senhän tietää mitä tuleman pitää. Pojalla on aina selkeät ohjeet mitä tehdään mutta jostain kumman syystä hän ei osaa niitä ohjeita lukea. Sitten kummastelee ettei tästä mitään tule. Menin paikalle ja kysyin että miten olet osannut laittaa 75 gr voita kun ei sinulla näytä olevan vaakaa eikä mitään muutakaan millä olisit voin mitannut. Selitystä en asialle saanut. Voi-sokerivaahtoa ei näkynyt missään vaikka se oli pojan mielestä siinä astiassa jossa oli vehnäjauhoja.  Tiedän että tässä vaiheessa pitäisi olla kärsivällinen ja ihana äiti mutta siihen minä en pysty. Ja siitä olen tosi surullinen. Jotenkin ei vaan mene minun pään sisään se että jos on selkeät ohjeet mitä tehdä niin miksi ei tehdä niiden ohjeiden mukaan. Ei selitys voi olla ADHD eikä mikään muukaan. Toisaalta kun itsekin tietää olevansa erilainen nuori niin miksi ihmeessä avun pyytäminen ja avun vastaanottaminen heti alkuunsa on niin vaikeaa. Siinä sitten oli kaksi kiihtynyttä ja toisilleen huutavaa ihmistä. Lopputuloksena oli se että poika kaatoi jauhoseoksen roskiin ja lähti vimmattua vauhtia polkemaan kylille päin. Minä ryhdyin laittamaan päivällistä joka nyt onkin jo uunissa valmistumassa.

Kasiluokkalaisen suhteen minun pitäisi olla paljon ymmärtäväisempi ja kärsivällisempi mutta en vain siihen nykyään pysty. Ei poika ongelmilleen mitään voi mutta kyllä hän varmaan jotain omalle käytökselleen pystyisi tekemään. Kyllä hän koulussa osaa käyttäytyä ja ottaa jopa ohjeita vastaan. Kotona ei ota vastaan mitään vaan haluaa tehdä kaiken juuri niin kuin itse haluaa. Nepsyvalmentaja tulee huomenna ja ajattelinkin että laitan hänelle viestiä tämän päiväisestä. Oma käytökseni harmittaa tänään tosi paljon. Olisin toki voinut toimia paljon viisaammin ja aikuismaisemmin kuin mitä toimin. Mutta tänään en vain osannut käyttäytyä ja poika ikään kuin omalla käytöksellään prosovoi minua. Aikuisena olisi toki pitänyt osata käyttäytyä mutta näköjään se aikuisuus on välillä hukassa vaikka näinkin vanha jo olen.

FitLine

Minä olen mamma joka ei juurikaan "höpsähdä"  mihinkään "nämä laihduttaa sinut hetkessä" ym. juttuihin. Olen aina ollut sitä mieltä ja olen edelleen että paras laihdutusniksi on elämäntapojen muuttaminen. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Minulla on hyvät teoreettiset tiedot laihduttamisesta mutta käytännön toteutus ontuu. Ja ylipainoa on reilusti ja eniten minua tökkii "pölkkyjalat". Niihin ei kumppareita löydy eikä mitään muutakaan vähän pitempi vartista kenkää.

Keväällä kävin fysioterapeutin luona ja hän puhui minulle FitLine -tuotteista. Kertoi miten on käyttänyt vartalovoidetta ja sen on todella tehonnut. Vaikka olen kaikkia pillereitä ja ihmeaineita vastaan niin päätin kuitenkin kokeilla tätä ihmeainetta. Tilasin itselleni pillerit ja vartalovoiteen. Nyt olen niitä epäsäännöllisen säännöllisesti käyttänyt ja tänään huomasin tuloksen. Laitoin pitkästä aikaa lempifarkut jalkaan ja ne lököttivät pohkeesta ja reidestä. Eli aineet ovat tehonneet vaikka varsinaisesti en ole elämäntapojani muuttanut. Pillerin olen ottanut aamuin ja illoin ja voidetta hieronut jalkoihin iltasuihkun jälkeen. Pari kertaa on fysioterapeutti jalkoja mittaillut ja kyllä ne ovat kaventuneet. Tänään sen huomasin ihan konkreettisesti.

Vartalovoiteesta netissä kerrotaan näin: Vartalovoide on todellinen premium-tuote joka auttaa ihannevartalon rakentamisessa, saa ihosi kiinteäksi ja pehmeäksi. Samalla pitäen huolta pahimmista ongelma-alueista.

Kiinteämmäksi on todella jalat saanut, se on myönnettävä. Mutta vielä olisi paljon tehtävää että jalat olisi nätit. Äidin perintönä olen saanut pölkkyjalat joita ei hoikaksi saa kuin todella suurella painon pudotuksella. Äiti on nyt 86 v ja painaa 40 kg ja nyt jalat ovat todella hoikat. Vaikka välillä tuskailen näitä pölkkyjäni niin siitä huolimatta olen onnellinen että niillä pystyy liikkumaan. Jos painoa innostuisin vielä pudottamaan niin jalatkin vähän hoikentuisi. Sillä kyllä niissä edelleen on hoikentamisen varaa vaikka kuinka paljon. Mutta onnellinen olen tuosta vähästäkin joka nyt on tapahtunut. "Ihmeaineita" en kuitenkaan jatkossa aio enää käyttää vaan tyytyä ihan normaalielämään; vähemmän ruokaa, enemmän liikuntaa.