Pian kaksi kuukautta olemme eläneet arkea jollaista en olisi koskaan edes kuvitellut eläväni. Tämän kevään jälkeen puhumme aina ajasta ennen koronaa ja sen jälkeen. Arki on muuttunut vaikka meidän perheessä ei kovin paljon sillä ainahan olemme kotona viihtyneet ja kotona töitä tehneet. Nyt koululaiset ovat päivät kotona ja arki rytmittyy eräällä tavalla koulupäivän mukaan. Ekaluokkalaisen kanssa koulutehtävien tekeminen sujuu ihan mukavasti ja päivittäin saamme opettajalle lähetettyä tehdyt tehtävät. Ammattikoululaisen koulunkäynti on vaikeaa sillä hän oppii vain tekemällä ja se on nyt haasteellista. Työssäoppimaan ei ole päässyt koronan takia ja toisaalta riskiryhmään kuuluvana en poikaa päästäisi mihinkään. Kotona oleminen on ammattikoululaiselle haasteellista sillä kaverit on opiskelupaikkakunnalla ja vain siellä on "elämää". Me muut viihdymme kotona paremmin kuin hyvin. Nyt saa olla ihan rauhassa omissa oloissaan eikä ole mitään sosiaalisen kanssakäymisen pakkoa. Kalenteri on tyhjä kaikista menoista ja elämän voi rytmittää täysin oman aikataulun mukaan. Toki ammattikoululaisen netin kautta tapahtuvat tunnit rytmittää hänen arkea mutta meillä muilla ei ole aikataulua. Toinen aikuinen huolehtii kauppaostokset kerran viikossa tai pari kertaa viikossa. Minä ja ekaluokkalainen emme ole poistuneet kotoa muualle kuin ulkoilemaan. Olimmekin hyvin pettyneitä kun hallitus päätti avata koulut ja peruskoululaiset palaavat kouluun 14.5.20. En ole vielä ihan varma lähteekö ekaluokkalainen kouluun vai jatkaako loppukevään kotiopetuksessa.
Suru kohtasi meidät juuri ennen poikkeustilaa. Äitini kunto heikkeni ennen meidän hiihtolomaa ja hän siirtyi terveyskeskuksen vuodeosastolle. Aika pian siirtymisen jälkeen saimme tunteen että nyt eletään äidin viimeisiä hetkiä. Äidin huoneen palvelutalosta tyhjensin keskiviikkona ja sunnuntaina äiti pääsi sinne missä kipuja ei enää ole. Äidin sydän ei enää jaksanut toimia. Äiti kuoli sunnuntaina ja maanantaina astui voimaan poikkeustila. Ennätin vähän hautajaisia miettiä mutta hallitus teki päätöksen helpoksi. Äiti saatettiin hautaan meidän perheen kesken. Muualla asuva tyttö puolisoineen ei päässyt paikalle joten meitä oli kuusi äidin arkun äärellä. Muistotilaisuutta en järjestänyt vaan juotiin kahvit äidin muistoksi täällä meillä. Haaveissa on että saisin järjestettyä pienen muisteluhetken kesällä. Äiti olisi täyttänyt kesällä 90 vuotta ja jos poikkeustila on ohi siihen mennessä niin silloin kokoonnumme äitiä muistelemaan. Ikävä äitiä on ja suru tulee pintaan aina silloin tällöin mutta onnellinen olen siitä ettei äidin tarvinnut tätä koronakriisiä kokea. Ja pahimmassa tapauksessa kuolla koronaan. Hän lähti nyt omalla tavallaan ja nyt vanhempani ovat taas yhdessä. Pitkän elämän saivat molemmat elää ja minä sain pitää vanhempani melkein 60 vuotiaaksi.
Työrintamalla olisi varmaan koronan takia vilkasta. Muutama puhelu tuli heti poikkeustilan alussa mutta sanoin että nyt emme ole valmiita kriisisijoituksiin. Riskiryhmään kuulun joten parempi että nyt ei juuri väkeä meille tule tai meiltä lähde. Meillä on pieni ihminen nyt avohuollon sijoituksessa ja sijoituksen kestosta ei tietoa. Uskon että enimmillään kesto on puolivuotta ja epäilen että sijoitus loppuu aikaisemmin. Pieni ihminen on sujahtanut meidän perheeseen paremmin kuin hyvin ja arki hänen kanssaan sujuu todella hyvin. Hyvin sujuu myös yhteistyö vanhempien kanssa ja on ilo kokea tälläinen, vähän erilainen sijoitus.
Pahoin pelkään että tämä aika lisää todella paljon lasten huostaanottoja ja voi olla että jossain vaiheessa lyhyt- ja pitkäaikaisia sijaisperheitä tarvitaan jatkossa entistä enemmän. Perheiden kriisit puskevat pintaan nyt kun ollaan koko ajan yhdessä kotona. Tulee paljon työttömyyttä, mielenterveysongelmat lisääntyvät, samoin alkoholin käyttö. Maailma tulee olemaan koronan jälkeen hyvin erilainen. Menee myös aika siihen että elämä palautuu ennalleen eli sellaiseksi kuin se oli ennen pandemiaa. Toisaalta tarvitseeko elämän palautua täysin ennalleen? Minun mielestäni tämä pandemia opettaa meille sen mikä on tärkeää ja luonto voittaa aina ihmisen. Me olemme aina eläneet pientä ja vaatimatonta elämää joten meihin tämä ei juuri vaikuta eikä muuta meidän ajatusmaailmaa eikä kulutustottumuksia. Ulkomaille ei ole lennelty vaan reissattu täällä kotimaassa. Sama jatkuu edelleen ja juhannusmökin olen jo varannut. Omassa läänissä ja oman sairaanhoitopiirin alueella saanee matkustaa ja onhan se ihan sama ollaanko me oman perheen kesken täällä kotona vai jossain mökillä. Pieni paikanvaihdos tekee kyllä hyvää tämän kaiken jälkeen. Nyt vain toivon että edessä olisi lämmin ja aurinkoinen kesä.
