Poikkeustila

Pian kaksi kuukautta olemme eläneet arkea jollaista en olisi koskaan edes kuvitellut eläväni. Tämän kevään jälkeen puhumme aina ajasta ennen koronaa ja sen jälkeen. Arki on muuttunut vaikka meidän perheessä ei kovin paljon sillä ainahan olemme kotona viihtyneet ja kotona töitä tehneet. Nyt koululaiset ovat päivät kotona ja arki rytmittyy eräällä tavalla koulupäivän mukaan. Ekaluokkalaisen kanssa koulutehtävien tekeminen sujuu ihan mukavasti ja päivittäin saamme opettajalle lähetettyä tehdyt tehtävät. Ammattikoululaisen  koulunkäynti on vaikeaa sillä hän oppii vain tekemällä ja se on nyt haasteellista. Työssäoppimaan ei ole päässyt koronan takia ja toisaalta riskiryhmään kuuluvana en poikaa päästäisi mihinkään. Kotona oleminen on ammattikoululaiselle haasteellista sillä kaverit on opiskelupaikkakunnalla ja vain siellä on "elämää". Me muut viihdymme kotona paremmin kuin hyvin. Nyt saa olla ihan rauhassa omissa oloissaan eikä ole mitään sosiaalisen kanssakäymisen pakkoa. Kalenteri on tyhjä kaikista menoista ja elämän voi rytmittää täysin oman aikataulun mukaan. Toki ammattikoululaisen netin kautta tapahtuvat tunnit rytmittää hänen arkea mutta meillä muilla ei ole aikataulua. Toinen aikuinen huolehtii kauppaostokset kerran viikossa tai pari kertaa viikossa. Minä ja ekaluokkalainen emme ole poistuneet kotoa muualle kuin ulkoilemaan. Olimmekin hyvin pettyneitä kun hallitus päätti avata koulut ja peruskoululaiset palaavat kouluun 14.5.20. En ole vielä ihan varma lähteekö ekaluokkalainen kouluun vai jatkaako loppukevään kotiopetuksessa.

Poikkeustilan aikana on ollut oikein mukavia ulkoilusäitä; aurinko paistanut ja hanki kantanut. Olemme ulkoilleet tosi paljon ja makkaranpaistoretkiä nuotiolle olemme tehneet myös usein. Täällä maalla asuessa ei ole vaaraa  että törmäisi retkillään muihin ihmisiin. Ja jos joku sattuu vastaan tulemaan niin ei ole vaaraa että liian läheltä toisemme sivuuttaisimme. Lunta meillä riittää ja pakkasöiden ansiosta olemme saaneet nauttia mahtavista hankikeleistä melkein vappuun saakka. Pulkkamäessäkin käytiin vielä tämän viikon alussa.

Suru kohtasi meidät juuri ennen poikkeustilaa. Äitini kunto heikkeni ennen meidän hiihtolomaa ja hän siirtyi terveyskeskuksen vuodeosastolle. Aika pian siirtymisen jälkeen saimme tunteen että nyt eletään äidin viimeisiä hetkiä. Äidin huoneen palvelutalosta tyhjensin keskiviikkona ja sunnuntaina äiti pääsi sinne missä kipuja ei enää ole. Äidin sydän ei enää jaksanut toimia. Äiti kuoli sunnuntaina ja maanantaina astui voimaan poikkeustila. Ennätin vähän hautajaisia miettiä mutta hallitus teki päätöksen helpoksi. Äiti saatettiin hautaan meidän perheen kesken. Muualla asuva tyttö puolisoineen ei päässyt paikalle joten meitä oli kuusi äidin arkun äärellä. Muistotilaisuutta en järjestänyt vaan juotiin kahvit äidin muistoksi täällä meillä. Haaveissa on että saisin järjestettyä pienen muisteluhetken kesällä. Äiti olisi täyttänyt kesällä 90 vuotta ja jos poikkeustila on ohi siihen mennessä niin silloin kokoonnumme äitiä muistelemaan. Ikävä äitiä on ja suru tulee pintaan aina silloin tällöin mutta onnellinen olen siitä ettei äidin tarvinnut tätä koronakriisiä kokea. Ja pahimmassa tapauksessa kuolla koronaan. Hän lähti nyt omalla tavallaan ja nyt vanhempani ovat taas yhdessä. Pitkän elämän saivat molemmat elää ja minä sain pitää vanhempani melkein 60 vuotiaaksi.

Työrintamalla olisi varmaan koronan takia vilkasta. Muutama puhelu tuli heti poikkeustilan alussa mutta sanoin että nyt emme ole valmiita kriisisijoituksiin. Riskiryhmään kuulun joten parempi että nyt ei juuri väkeä meille tule tai meiltä lähde. Meillä on pieni ihminen nyt avohuollon sijoituksessa ja sijoituksen kestosta ei tietoa. Uskon että enimmillään kesto on puolivuotta ja epäilen että sijoitus loppuu aikaisemmin. Pieni ihminen on sujahtanut meidän perheeseen paremmin kuin hyvin ja arki hänen kanssaan sujuu todella hyvin. Hyvin sujuu myös yhteistyö vanhempien kanssa ja on ilo kokea tälläinen, vähän erilainen sijoitus.

Pahoin pelkään että tämä aika lisää todella paljon lasten huostaanottoja ja voi olla että jossain vaiheessa lyhyt- ja pitkäaikaisia sijaisperheitä tarvitaan jatkossa entistä enemmän. Perheiden kriisit puskevat pintaan nyt kun ollaan koko ajan yhdessä kotona. Tulee paljon työttömyyttä, mielenterveysongelmat lisääntyvät, samoin alkoholin käyttö. Maailma tulee olemaan koronan jälkeen hyvin erilainen. Menee myös aika siihen että elämä palautuu ennalleen eli sellaiseksi kuin se oli ennen pandemiaa. Toisaalta tarvitseeko elämän palautua täysin ennalleen? Minun mielestäni tämä pandemia opettaa meille sen mikä on tärkeää ja luonto voittaa aina ihmisen. Me olemme aina eläneet pientä ja vaatimatonta elämää joten meihin tämä ei juuri vaikuta eikä muuta meidän ajatusmaailmaa eikä kulutustottumuksia. Ulkomaille ei ole lennelty vaan reissattu täällä kotimaassa. Sama jatkuu edelleen ja juhannusmökin olen jo varannut. Omassa läänissä ja oman sairaanhoitopiirin alueella saanee matkustaa ja onhan se ihan sama ollaanko me oman perheen kesken täällä kotona vai jossain mökillä. Pieni paikanvaihdos tekee kyllä hyvää tämän kaiken jälkeen. Nyt vain toivon että edessä olisi lämmin ja aurinkoinen kesä.

Onkos tullut kevät

Tämä on varmaan sitä ilmaston lämpenemistä kun meilläkin sataa helmikuussa vettä. Pihamaa ollut jäätiköllä melkein koko talven ja nyt pihalla näkyy jo vihreitä kohtia. Koululaiset eivät ole päässeet hiihtämään kuin kerran. Luistelua on ollut muutaman kerran mutta nyt on jäät kentiltä sulaneet ja kaikki luisteluun liittyvät tapahtumat on peruttu.  Lauantaina on laskiaistapahtuma ja jännityksellä odotan kuinka sen käy. Mäessä varmaan lunta riittää mutta pahoin pelkään että se on niin jäinen ettei siinä ole turvallista laskea. Mutta nuotiomakkaraa voi syödä huonommallakin kelillä. Tarkkoitus on tapahtumaan mennä ja syödä lounas siellä.

Joskus kauan sitten kirjoitin adoptiosta. Hakemus lähetettiin silloin ex-puolison kanssa kun ei tullut mieleenkään ettei eronneet voi

adoptoida yhdessä. Eli saimme kielteisen päätöksen. Joulukuussa laitoin adoptiohakemuksen yksin ja viime viikolla tuli käräjäoikeuden päätös joka vahvisti minun ja esikoisen suhteen. Nyt olen virallisesti pojan äiti. Omaa lasta olen toivonut pian 40 vuotta ja nyt kypsässä iässä se vihdoinkin toteutui. Toki äiti ja lapsi olemme aina olleet mutta nyt olemme sitä viranomaistenkin silmissä.

Muutakin uutta on tapahtunut. Pyykkinarulla on kuivamassa lasten peitto ja pussilakana. Viime viikolla soi puhelin ja puhelussa toivotin pienen ihmisen meille tervetulleeksi. Jälleen kerran aloitamme aivan uudenlaisen sijoituksen. Kyseessä avohuollon lyhytaikainen sijoitus jossa tehdään tiivistä yhteistyötä lapsen bioperheen kanssa. Tänään on makkaria raivattu sen verran että olemme saaneet pienelle sängyn yhteen nurkkaan. Huomenna sängylle laitetaan puhtaat lakanat ja peitto sekä tyynyt. Kaivellaan pehmovarastosta joku pehmo sängylle odottamaan ja toivottamaan pieni ihminen tervetulleeksi. Olen taas intoa täynnä vaikka kieltämättä vähän jännittääkin. Tällaista yhteistyötä emme ole koskaan tehneet. Sos.työntekijällä  ja kasvatus- ja perheneuvolan psykologilla on vahva luotto siihen että tämä yhteistyö toimii ja on lapsen parhaaksi. Näin minäkin haluan uskoa ja toimia sen mukaan.

Näillä ajatuksilla kohti loppuviikkoa. Vielä ensi viikko arkea ja sitten on hiihtoloman vuoro.

Pyöreiden vuosien kynnyksellä

Hyvää tätä vuotta kaikille! Jälleen ollaan uuden vuoden alussa ja hups vaan, kohta ollaankin jo vuoden 2020 lopussa. Mitä vanhemmaksi olen tullut niin sitä nopeammin vuodet vierivät. Muistan miten lapsena ja nuorena vuodet tuntuivat matelevan ja aina odotti innoissaan vuoden vaihtumista. Toista on nyt! Vuodet menee nopeasti ja monesti toivon että saisin pysäytettyä kellon edes hetkeksi. Peiliin katsomista olen myös vältellyt sillä sieltä minua katsoo joku tuiki tuntematon vanha nainen. Oman pääni sisällä olen ihan eri näköinen mitä peilikuva kertoo.  Makuuhuoneeni seinällä on tämä kuva ja luultavasti olen juuri tämän näköinen. Näin ainakin meidän Tättähäärä on minut joskus nähnyt ja paperille muotoillut. Ja ainahan sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Äitini luona piipahdin yhtenä päivänä ja siellä yhdessä istuessa tuli mieleen että me vietämme äidin kanssa tänä vuonna 150 juhlia. Äiti täyttää 90 vuotta ja minä 60 vuotta. Kuusi ja nolla näyttävät valtavan isoilta numeroilta kun niitä ikänä ajattelee. Minun pää ei millään voi ymmärtää että olen jo noin vanha. Minun sisällä elää enintään 40 vuotias nainen jolla on vielä elämän iloa ja uskoa tulevaisuuteen jäljellä tosi paljon. Harmi vain että se on vain siellä minun pään sisällä. Kroppa on toki antanut periksi ja tyttöseltä en enää näytä eikä kuntokaan ole huipussaan. Mutta terve kuitenkin olen ja pääsen vielä liikkumaankin. Toki ikä tekee tehtävänsä ja en enää ripeä kinttuinen ole mutta mihinkäs tässä on kiire, valmiissa maailmassa. Pään sisus on (ainakin omasta mielestä) vielä täysin järjissään. Eli kaikin puolin pystyn vielä tätä työtäni tekemään. Harmi vaan että koko ajan tuijotetaan ikää. Toki itsekin ymmärrän ettei minulle enää vauvaa eikä ihan pientä voida pysyvästi sijoittaa mutta kyllä minä pieniäkin voisin hetken aikaa hoitaa. Monesti olen miettinyt että miksi en tätä hommaa aloittanut paljon, paljon aiemmin. Miksi tuhlasin vuosia itkemiseen ja elämäni surkutteluun? Toisaalta ymmärrän sen että minun oli pakko käydä läpi nuo kaikki elämäni vaiheet ollakseni siinä missä nyt olen. Minun oli määrä saada nämä lapset jotka minulla on. Mutta kaikesta huolimatta jossittelen usein vaikka tiedän sen olevan täysin turhaa. Jossain vaiheessa on pakko uskoa ikäänsä ja annettava periksi. Vielä en kuitenkaan sitä haluaisi tehdä. Haluan vielä olla tarpeellinen, tehdä tätä työtä ja saada palkkiota. Yritän olla positiivinen ja jaksaa uskoa siihen että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Meille ei kuulu mitään uutta. Perusarkea eletään ja ihan hyvä niin. Toki toivotaan että puhelin soisi ja meitä tarvittaisiin mutta synkkyyteen ei ole vaivuttu vaikka puhelin pysyy hiljaa. Viikot ovat aika rauhallisia kun kolmestaan kotona ollaan. Viikonloppuisin tulee ammattikoululainen ja kahtena viikonloppuna kuukaudessa tukilapset. Tukilapset käyvät eri viikonloppuina sillä haluamme antaa heille aikaa ja "elämyksiä" viikonlopun aikana. Ja se ei onnistu jos kaikki kolme ovat yhtä aikaa. Sisarukset ovat koululaisia ja kovin liikkuvaisia, tukityttö taas liikkumaton ja hänen lääke- ja ruokarytminsä säätelee päivän tosi tarkasti. Näitä kaikkia on vaikea yhdistää ja juuri sen takia lapset ovat meillä eri aikaan. Sisarusten kanssa pääsemme tekemään metsäretkiä, käymme pulkkamäessä/uimassa/elokuvissa/teatterissa jne. Tukitytön kanssa vietämme aikaa kotona ja annamme tytölle paljon läheisyyttä ja syliä. Se riittää hänelle ja hän on aina niin onnellisen näköinen kun saa olla sylissä.

Viikonloppu edessä, tänään tulee tukityttö ja nautitaan hänen seurastaan. Mitään muita suunnitelmia ei tulevalle viikonlopulle ole.