Pyöreiden vuosien kynnyksellä

Hyvää tätä vuotta kaikille! Jälleen ollaan uuden vuoden alussa ja hups vaan, kohta ollaankin jo vuoden 2020 lopussa. Mitä vanhemmaksi olen tullut niin sitä nopeammin vuodet vierivät. Muistan miten lapsena ja nuorena vuodet tuntuivat matelevan ja aina odotti innoissaan vuoden vaihtumista. Toista on nyt! Vuodet menee nopeasti ja monesti toivon että saisin pysäytettyä kellon edes hetkeksi. Peiliin katsomista olen myös vältellyt sillä sieltä minua katsoo joku tuiki tuntematon vanha nainen. Oman pääni sisällä olen ihan eri näköinen mitä peilikuva kertoo.  Makuuhuoneeni seinällä on tämä kuva ja luultavasti olen juuri tämän näköinen. Näin ainakin meidän Tättähäärä on minut joskus nähnyt ja paperille muotoillut. Ja ainahan sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Äitini luona piipahdin yhtenä päivänä ja siellä yhdessä istuessa tuli mieleen että me vietämme äidin kanssa tänä vuonna 150 juhlia. Äiti täyttää 90 vuotta ja minä 60 vuotta. Kuusi ja nolla näyttävät valtavan isoilta numeroilta kun niitä ikänä ajattelee. Minun pää ei millään voi ymmärtää että olen jo noin vanha. Minun sisällä elää enintään 40 vuotias nainen jolla on vielä elämän iloa ja uskoa tulevaisuuteen jäljellä tosi paljon. Harmi vain että se on vain siellä minun pään sisällä. Kroppa on toki antanut periksi ja tyttöseltä en enää näytä eikä kuntokaan ole huipussaan. Mutta terve kuitenkin olen ja pääsen vielä liikkumaankin. Toki ikä tekee tehtävänsä ja en enää ripeä kinttuinen ole mutta mihinkäs tässä on kiire, valmiissa maailmassa. Pään sisus on (ainakin omasta mielestä) vielä täysin järjissään. Eli kaikin puolin pystyn vielä tätä työtäni tekemään. Harmi vaan että koko ajan tuijotetaan ikää. Toki itsekin ymmärrän ettei minulle enää vauvaa eikä ihan pientä voida pysyvästi sijoittaa mutta kyllä minä pieniäkin voisin hetken aikaa hoitaa. Monesti olen miettinyt että miksi en tätä hommaa aloittanut paljon, paljon aiemmin. Miksi tuhlasin vuosia itkemiseen ja elämäni surkutteluun? Toisaalta ymmärrän sen että minun oli pakko käydä läpi nuo kaikki elämäni vaiheet ollakseni siinä missä nyt olen. Minun oli määrä saada nämä lapset jotka minulla on. Mutta kaikesta huolimatta jossittelen usein vaikka tiedän sen olevan täysin turhaa. Jossain vaiheessa on pakko uskoa ikäänsä ja annettava periksi. Vielä en kuitenkaan sitä haluaisi tehdä. Haluan vielä olla tarpeellinen, tehdä tätä työtä ja saada palkkiota. Yritän olla positiivinen ja jaksaa uskoa siihen että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Meille ei kuulu mitään uutta. Perusarkea eletään ja ihan hyvä niin. Toki toivotaan että puhelin soisi ja meitä tarvittaisiin mutta synkkyyteen ei ole vaivuttu vaikka puhelin pysyy hiljaa. Viikot ovat aika rauhallisia kun kolmestaan kotona ollaan. Viikonloppuisin tulee ammattikoululainen ja kahtena viikonloppuna kuukaudessa tukilapset. Tukilapset käyvät eri viikonloppuina sillä haluamme antaa heille aikaa ja "elämyksiä" viikonlopun aikana. Ja se ei onnistu jos kaikki kolme ovat yhtä aikaa. Sisarukset ovat koululaisia ja kovin liikkuvaisia, tukityttö taas liikkumaton ja hänen lääke- ja ruokarytminsä säätelee päivän tosi tarkasti. Näitä kaikkia on vaikea yhdistää ja juuri sen takia lapset ovat meillä eri aikaan. Sisarusten kanssa pääsemme tekemään metsäretkiä, käymme pulkkamäessä/uimassa/elokuvissa/teatterissa jne. Tukitytön kanssa vietämme aikaa kotona ja annamme tytölle paljon läheisyyttä ja syliä. Se riittää hänelle ja hän on aina niin onnellisen näköinen kun saa olla sylissä.

Viikonloppu edessä, tänään tulee tukityttö ja nautitaan hänen seurastaan. Mitään muita suunnitelmia ei tulevalle viikonlopulle ole.