Valinnaisten vaikeus, osa 2

Jokin aika sitten valittelin valinnaisten vaikeutta. Lappu saatiin kuitenkin tehtyä ja poika omat toiveensa lapulle merkkasi. Nyt tuli sitten lopullinen valinta ja eihän ne menneet niin kuin poika halusi. Kotsa ja tekninen työ sallittiin mutta tietotekniikkaa poika ei saanut valita. En jaksa selvittää miksi näin. Ilmeisesti ovat ajatelleet että opetus on liian vaikeatasoista minun erityisoppilaalle. Mutta toisaalta poika on hyvin "noheva" näissä tietokoneasioissa ja olisi luultavasti pystynyt olemaan mukana siinä missä muutkin. Mutta viisaat ovat nyt näin päättäneet ja pojan oli vaihdettava tietotekniikka kuvikseen.

Nykyisen lukiolaisen ollessa seiskalla ja valinnaisia valitess tulimme huomaamaan sen ettei valinnaiset ole mitään valinnaisia. Tyttö sanoikin opolle suoraan että mitä valinnaisia ne on jos oppilas ei saa ottaa sitä ainetta mitä haluaa. Tyttö olisi halunnut valita liikunnan mutta opon mielestä se ei cp-vamman takia käy.  Kuvis oli tytönkin "kohtalo" kasi ja ysiluokilla.  Esikoinen on meidän perheessä ainoa joka on saanut itse valita valinnaiset eikä hänen valintojaan ole kukaan kritisoinut eikä muuttanut. Hän valitsi kotsan, musiikin ja liikunnan.

Arkikuva 7/7

Tänään laitankin useamman kuvan jotka kuvaavat erittäin hyvin meidän perheen arkea. Kaupassa pitää käydä useastikin kun en ole viitsinyt tehdä pitemmän ajan ruokalistaa vaan mietin ruuan aina pariksi, enintään kolmeksi päiväksi kerrallaan. Tässä kuvassa ei näy maidot sillä en purkanut niitä kassista vaan vein ne suoraan varastossa olevaan jää-pakastinkaappiin. Keittiössä on toinen jää-pakastinkaappi ja sinne ei kauheasti maitoja mahdu joten ne säilytetään sisävarastossa.

Tättähäärä rakastaa vaatteita ja kenkiä yli kaiken. Vielä en ole suostunut hänelle ostamaan omia korkokenkiä joten minun kengät ovat ahkerassa "sovituksessa".  Minä harvoin tällaisia kenkiä käytän joten hyvä että neiti niitä välillä tuulettaa.

Lukiolaisen tämä jakso on sellainen että koulu alkaa ma ja ti klo 11.00, ke 14.00, to 8.00 ja pe 12.15. Linja-autolla tulisi paljon odottelua koululla ja kun tiedän että tyttö rakastaa nukkua aamulla niin olen kuskannut häntä kouluun. Tänään meidän oman kunnan puolella oli harmaata mutta naapurikaupungissa (siellä se lukio on) paistoi aurinko todella kauniisti. Jälleen kerran ihastelin miten kaunista talvinen luonto onkaan.

Eilen minua pyydettiin lähettämään lunta sinne etelän suuntaan ja tänään vähän katselin mistä sitä voisin pistää tulemaan. Mummolan pihalla alkaa aita peittyä lumeen joten sieltä voisin muutaman kuorman pistää tulemaan. Meidän pihaltakin joutaisi muutama rekkakuormallinen. Kohta alkaa olla taas se tilanne etten tiedä minne lumet kolaisin kun oma tontti alkaa olla täynnä.

Lunta riittää myös "kirkonmäellä".  Mäellä taas piipahdin kun oli Tättähäärän kerhopäivä. 

Arkikuva 6/7

Aamupäivä meni perhekahvilassa mutta iltapäivä on vietettävä hyötyliikunnan merkeissä. Eilisen päivän aikana tuli reippaasti lunta ja kun talossa on laiskat "talonmiehet" niin on itse hommiin lähdettävä.

Arkikuva 5/7

                                                               Tervetuloa kotiin!

Tämän oven avasin ensimmäisen kerran helmikuussa 1995.  Olimme puolisoni kanssa etsineet itsellemme omakotitaloa jonkin aikaa ja muutamassa talossa käyneetkin. Mutta jotakin niistä puuttui ja ne eivät kodilta tuntuneet. Eräänä päivänä huomasin paikallislehdestä myytävän talon. Puoliso sanoi että lähdetään katsomaan, minä vähän vastustelin ja sanoin että en halua sinne muuttaa koska siellä kaikki talot ovat vieri vieressä. Mutta suostuin kuitenkin ja niinpä helmikuisena iltapäivänä ajoimme talon pihaan. Jo pihalla ajattelin että ei tämä paha paikka olekaan.  Ulko-ovesta astuimme tuulikaappiin ja siitä eteiseen. Jo eteisessä tiesin että olen tullut kotiin.  Kaikki oli sitä mitä minä halusin; iso tupakeittiö ja 3 makkaria.  Maaliskuussa teimme kaupat talosta ja huhtikuussa muutimme taloon.

Tuosta ulko-ovesta on astunut sisään monenlaisia ihmisiä; perheenjäseniä, ystäviä, sos.työntekijöitä, biovanhempia, terapeutteja ja jos jonkinlaisia viranomaisia. Ovesta on kannettu sisään vauvoja joista osa on jäänyt pysyvästi asumaan ja osa jatkanut matkaansa muualle. Omin jaloin kotiimme on muutama lapsi kävellyt. Ovesta on tullut sisälle myös ystävä josta sitten aikojen saatossa tuli enemmän kuin ystävä.   Aina ovi on auennut iloisesti ja toivottanut tulijan tervetulleeksi.

On ovesta myös lähdetty. Toukokuussa 2007 tulevan ex:ni otti laukkunsa ja lähti. Jo pitkään ero oli ollut päivittäinen puheenaihe ja tiesin että mies lähtee mutta päivämäärä oli arvoitus. Yhtenä päivänä hän sitten kasasi tärkeimmät kassiinsa ja lähti.  Tuo lähtö oli varmaan ovellekin surullinen mutta elämään kuuluu ilot ja surut. Esikoisen lähtöjä on ollut useampikin mutta syksyllä 2015 hän lähti "lopullisesti" kun vein hänen tavarat pojan ja tyttöystävän yhteiseen kotiin. Nämä lähdöt ovat kuitenkin iloisia lähtöjä ja lähtemäänhän me lapset kasvatetaan. Olemme työssämme onnistuneet kun lapsi uskaltaa lähteä suureen maailmaan ja pärjää siellä. Kohta oven avaa seuraava, toivottavasti ei kuitenkaan ihan vielä.

Aika kuluu, minä vanhenen ja lapset kasvavat. Toivottavasti ovesta ei pelkästään lähdettäisi vaan siitä myös tultaisiin; päiväkahville, kyläilemään päiväseltään ja ihan yöksikin. Odotan myös aikaa että ovesta rientää sisälle pienet jalat ja pienet kädet kiertyy mummon kaulan ympärille kun mummo on eteisessä toivottavamassa tulijan tervetulleeksi. Toivossa on hyvä elää!

Arkikuva 4/7

Joulupukki toi meille näin ihanan parkkikiekon. Tänään taas kiekkoa tarvittiin kun lukiolaisen kanssa piipahdettiin vähän isommassa kaupungissa. Muutenkin autoilin tänään ihan reippaasti ja kilometrejä kertyi 420 ja autossa vietetty aika oli melkein kuusi tuntia.  Tämä penkkari- ja vanhojen tanssi -viikko on lisännyt huomattavasti ajettuja kilometrejä kun lukiolaista pitää hakea iltamyöhällä kotiin. Mutta kohtahan tämä on ohi ja palataan normaaliin arkeen. Tosin lukiolaisen kuskaukset jatkuvat sillä lukujärjestys on jaksolla sellainen että aina tulisi odotusaikaa jos linja-autolla menee. Yhtenäkin päivänä koulu alkaa klo 14.00 ja loppuu 16.00.  Minä itse tykkään nukkua aamuisin ja saman suon mielelläni lapsillekin joten lukiolainen saa nukkua ja minä vien sitten kouluun.

Ystävänpäivä

Hyvää ystävänpäivää teille kaikille! Tämän sydämen olen saanut lukiolaiselta kauan sitten. Muistan miten tytön naama loisti kun hän ojensi ompelemansa sydämen ja sanoi: Äiti, tämän sydämen tein sinulle. Siitä lähtien sydän on roikkunut sänkyni vieressä olevan lampun "jalassa". Aina kun katson sydäntä, minun sydämessä läikähtää ilo siitä että olen saanut olla tämän ihanan tytön äiti.  Vaikka ihan joka päivä se ei ole siltä tuntunut.

Vaikka jokainen päivä on ystävänpäivä niin tällaisena virallisena (kaupallisena) päivänä ystävyyttä miettii tavallista enemmän. Kaikki toivottavat hyvää ystävänpäivää, sosiaalinen media on täynnä ystävänpäivä tervehdyksiä, puhelin piippaa erilaisten viestien merkiksi jne jne.  Miksi vain yhtenä päivänä? Jokainen päivä on ystävänpäivä ja ystäviä pitäisi muistaa muulloinkin kuin ns. virallisena päivänä. Tämän yritän pitää mielessä vaikka aika huono ystävä ja yhteydenpitäjä olen.

Kuskasin aamulla yhtä kouluun, toista kerhoon ja kolmatta myöhemmin kouluun ja kuuntelin Novaa. Siellä puhuttiin ystävyydestä ja kyläilykulttuurista. On tehty tutkimus että kyläilykulttuuri periytyy sukupolvelta toiselle ja sen olen kyllä itsekin huomannut. Minun vanhempani olivat suorastaan erakkoja ja eivät juuri kyläilleet missään. Oli ihan muutama kyläpaikka jossa pikaisesti käytiin. Ei meilläkään vieraita kovin paljon käynyt.  Kun ex:n kanssa elimme kahdestaan niin kyläilimme kyllä jonkin verran ystävien ja sukulaisten luona ja meillä kävi vieraita. Kun meille tuli lapset niin yhteydenpito väheni, kyläilyt harvenivat puolin ja toisin. Kun erottiin ex:n kanssa niin samalla "erosin" myös suurimmasta osasta ystävistä. Jotenkin vain sen jälkeen ei ollut enää mitään yhteistä. Uusia tuttavia on vuosien myötä löytynyt mutta edelleen olen tosi huono kyläilemään ja kutsumaan vieraita meille. Nykyinen puolisoni on ihan samanlainen. Emme kyläile hänen sisarustensa luona vaikka yksi heistä asuu muutaman talon päässä meistä. Ja jos kyläillään niin vierailut ovat todella nopeita piipahduksia. Jos mennään jonnekin kauemmaksi tapaamaan tuttuja ja sukulaisia niin ollaan yötä hotellissa ja käydään vain kylässä. Se on meille helpompaa ja tuntuu hyvältä.  Minun lapseni ovat myös perineet tämän kyläilykulttuurin ja esikoinen sanoikin että kun viikot on armeijassa ihmisten kanssa tekemisissä niin kotona haluaa olla ihan rauhassa. Ja ymmärrän kyllä häntä ihan täysin. Kenellekään lapsistani ei ole valtavaa ystäväjoukkoa. Tällä hetkellä näyttää siltä että Tättähäärä on kauhean sosiaalinen ja hänestä varmaan tulee tyttö joka mennä viipottaa sinne ja tänne, kutsuu kavereita yökylään yms. Yökylässä on kyllä kavereita ollut ja he ovat olleet tervetulleita. Myös yöllä kun kotiin ei ole voinut mennä tai koti on ollut kaukana.

Tänään mietin myös sitä että onko minulla ystävää jolle voin soittaa vaikka yöllä kun on hätä. Täytyy tunnustaa ettei sellaista ole. En halua häiritä ketään yöllä vaan yritän pärjätä itsekseni tai pyytää apua 112:sta.  Joskus luin että ihmisen pitäisi jo eläessään nimetä itselleen arkun kantajat. Olen miettinyt että löytyykö minun läheisistä kuutta ihmistä jotka arkkuni kantavat. Se on siinä ja siinä tällä hetkellä. Kummipoikia on kaksi mutta yhteys heihinkin on viime vuosina ollut tosi heikkoa. Yksi rakas ja läheinen kummityttö on ja jos hän ei itse kanna niin hänen miehensä varmaan tehtävään suostuu. Omia poikia on kaksi ja toivon mukaan puolisoni on vielä silloin elossa kun minusta aika jättää. Mutta hän voi olla jo niin vanha ja raihnainen ettei hänestä arkun kantajaksi ole. Tyttöjä on minulla kaksi ja heillä ehkä kenties jo siinä vaiheessa puoliso kun minä apua tarvitsen. Mutta turha näitä on tässä vaiheessa miettiä kun olen aikonut elää ainakin 100 vuotiaaksi.  Mietin sitten kun ikä alkaa taas jälleen kerran 1:llä.

Arkikuva 3/7

Mittarissa aste plussaa ja ulkona tuntuu ihan keväiseltä. Jos vielä aurinko paistaisi niin voisi kuvitella että nyt on huhtikuu. Mutta aika menee tosi nopeasti ja pian se kevät ja kesä taas koittaa. 

Arkikuva 2/7

Tämän päivän lounaaksi syömme makaronilaatikkoa. Laatikon tekeminen oli seiskaluokkalaisen kotsanläksy ja nyt alkoi olla viimeiset hetket ruoka tehdä. Viime tippaan taas jäi vaikka läksyn tekoaikaa oli kaksi viikkoa. Viimeiseen asti poika väitti ettei ohjetta Pedanetissa ole. Lopulta karjaisin että meillä on kotona kaksi kotsankirjaa, löytyisikö kenties niistä ohje. Ja löytyihän se kun äiti sen ohjeen etsi. Tiedän että minun pitäisi olla paljon kärsivällisempi pojan kanssa mutta en ole vielä löytänyt kauppaa jossa kärsivällisyyttä olisi myytävänä. Ei edes gramman pusseissa vaikka minä tarvitsisin vähintään 10 kg:n säkin.  Toki tiedän että pojalla on rajoitteensa mutta siitä huolimatta tuntuu välillä vaikealta ymmärtää että poika lukee jotain ohjeesta mutta tekeekin sitten jotain ihan muuta. Jälleen kerran minut valtasi surullinen tunne (kaiken sen kiukun ja ärtymyksen keskellä) siitä että ei tuo lapsi tule koskaan pärjäämään ilman aikuisen tukea. Vaikka kuinka on olevinaan kova jätkä, kiroilee ja uhkailee niin pojan sisällä on pieni, avuton ihminen. Onneksi nykypäivänä on paikkoja joissa tällaiset nuoret ja vanhemmatkin voivat asua "itsenäisesti". On oma asunto mutta kuitenkin tuki ja turva ihan lähellä.

Inkluusio

Hyvä kuntamme ainoassa koulussa on ollut jo vuosia tavoite se että erityisopetuksen lapset ovat yleisopetuksessa. Kaikki pienryhmät on lopetettu ja erityisopetusta annetaan joko yleisopetuksen luokassa tai sitten kahdestaan erityisopettajan kanssa. "Vaikeissa" tapauksissa kuten minun seiskaluokkalaisen kohdalla tehdään oppilaalle ihan oma lukujärjestys.

Tästä integraatiosta/inkluusiosta voidaan olla montaa mieltä. Meidän rehtorin mielestä se on enemmän kuin hyvä asia. Kaikki lapset ovat tasavertaisia kun ovat samassa luokassa, ketään ei kiusata erilaisuuden vuoksi ym. ym. "mukavaa".  En tiedä olenko vanhanaikainen vai mikä mutta minun mielestäni juuri tässä erilaisuus korostuu. Ei ole mukava olla seiskaluokalla jos sinun repussa on kolmannen luokan enkun ja matikan kirja. Kun toiset opiskelee ruotsia niin sinä lähdetin vitosluokkalaisten kanssa käsityö tunnille. Fysiikan tunnilla menet yhden vitosluokkalaisen kanssa opiskelemaan arjen taitoja kotsan luokkaan.  Toiset vääntää seiskaluokan matikkaa mutta sinä lähdet niillä tunneilla yksin erityisopettajan luokse opettelemaan sitä kolmannen luokan matikkaa. Enkun tunnilla toiset opettelee seiskaluokan asioita enkun open kanssa mutta sinulla edessä kolmannen luokan kirja ja opettajana erityisope.  Mielestäni tässä jos missä erilaisuus korostuu. Jos olisi pienryhmä niin siellä olisi muutama oppilas jotka olisi aikalailla samalla tasolla ja kukaan ei erottuisi joukosta. Heille syntyisi yhteishenki ja he olisivat oma luokka. Nyt kun kaikki ollaan samassa luokassa niin esim. minun seiskaluokkalaista ei ole otettu luokan Whatsupp-ryhmään. Ei kuulemma kuulu joukkoon vaikka on eskarista lähtien saman porukan mukana ollut. Alkuvuosina erilaisuus ei haitannut ja eihän se samalla tavalla erottunutkaan. Mutta viidenneltä luokalta lähtien ero toisiin on kasvanut niin huimasti että se todella vaikuttaa.

Intergraatiosta olen jutellut muiden vanhempien kanssa ja kyllä me kaikki ollaan oltu samaa mieltä. Vaikka oma lapseni on erityisoppilas niin olen huolissani myös ns. tavallisten oppilaiden puolesta. Pystyvätkö he saamaan sen mitä he oppiakseen tarvitsevat kun joukossa on näitä erilaisia oppijoita. Miten ekaluokan opettaja pystyy opettamaan kaikkia jos luokassa on esim. yksi oppilas jota pitää opettaa pulpetin alle kun hän ei suostu sieltä pois tulemaan? Koulunkäynnin ohjaajia ei välttämättä riitä jokaiseen luokkaan ja henkilökohtaiset ohjaajat ovat vain kauniita sanoja paperilla. Tosin minun seiskaluokkalainen on yllättävän hyvin saanut henkilökohtaisen ohjaajan ja kaiken lisäksi vielä koulutetun. Vaikka erityiset oppilaat ovat siirtyneet yleisopetukseen niin koulunkäynnin ohjaajien määrä ei ole lisääntynyt. Paperilla kaikki näyttää kyllä hyvältä mutta todellisuus on kaikkea muuta.  Toivottavasti muut kunnat ja kaupungit eivät seuraa meidän esimerkkiä ja poista pienryhmiä ja erityiskouluja. Kaikki oppilaat eivät todellakaan ole yleisopetukseen soveltuvia ja kun he sinne joutuvat niin se lisää eriarvoisuutta ja kiusaamista. Samalla kärsii myös opetuksen taso ns. tavallisilta oppilailta.

Arkikuva 1/7

Facessa pyörii arkikuvahaaste ja ajattelin että laitanpa tännekin seitsemän arkikuvaa meidän arjesta. Eilen oli Tättähäärällä tapaamispäivä ja nyt kaikki sujui hyvin ja tyttö vietti mukavat tunnit isomummon ja äidin seurassa. Kun tultiin kotiin niin tyttö sanoi että voitaisiinko laittaa nämä minun aarteet kaapin oveen. Aarteet ovat isän lähettämiä postikortteja jotka ovat tytölle tosi rakkaita. Isää tyttö ei ole tavannut pariin vuoteen ja jokainen kortti joka postilaatikkoon on ilmestynyt on tytölle rakas ja tärkeä. Nyt kortit ovat tytön huoneen lelukomeron ovessa muistuttamassa isän olemassaolosta.

Lomasuunnitelmia

Aamulla mittarissa -28 astetta ja nyt -15 astetta. Ajatukset siirtyy pikkuhiljaa hiihtolomaan sillä koulua jäljellä 3 viikkoa ja kolme päivää ennen lomaa.  Viime vuonna päätin olla hyvissä ajoin liikkeellä jotta saadaan hiihtolomalle majoitus sieltä mistä halutaan. Viime tipassa kuitenkin olin mutta päästään hiihtolomaa Paljakkaan viettämään.  Samaa huoneistoa ei saatu mikä meillä viime lomalla oli mutta samasta talosta kuitenkin. Rinne on lähellä ja kaikki muutkin palvelut kävelymatkan päässä. Se on meille tärkeää ettei tarvitse koko aikaa autolla liikkua.  Meidän porukka ei ole mitenkään kauhean aktiivinen ja taitava liikkuja joten meille riittää Kainuun rinteet ja hiihtoladut. Olisihan se kiva Lappiin lähteä mutta ehkä sitten joskus toiste. Nyt hiihtolomasta tuleekin erilainen sillä lukiolainen ei halua lähteä meidän mukaan. Pakkohan se on narua löystyttää ja antaa tytön jäädä kotiin. Saman ikäisenä esikoinenkin päätti että nyt riittää reissut perheen kera ja jäi kotiin. Mutta näinhän se elämä menee; vanhimmasta päästä lapset itsenäistyy ja näin pitää tapahtuakin. Onneksi minulla on vielä tämä Tättähäärä joka kulkee mukana. Vuosi sitten hiihto oli vielä vaikeaa ja sitä se on varmaan vieläkin. Kotona emme ole paljon harjoitelleet kun äiti laiskana ihmisenä ei ole tyttöä ja suksia autoon pakannut ja vienyt hiihtoladun ääreen.

Samalla kun olen hiihtolomaa miettinyt niin mietin myös kesää. Juhannus ja vesi kuuluu yhteen ja kun meillä ei sitä omaa mökkiä ole niin sehän pitää vuokrata. Aikani nettiä selailin ja nyt on juhannusmökki Pielisen rannalta varattu. Perinteiseen tapaan lomaillaan juhannusviikko ja nyt on toiveet lämpimistä ilmoista yläkertaan lähetetty. Mökki on lähellä kotia joten puolisolla on lyhyt työmatka ja voin minäkin piipahtaa mummoa katsomassa kesken viikon.  Mutta kaikesta huolimatta yritän olla tuon viikon lomalla.

Viikot vierii todella nopeasti. Tammikuu oli ja meni. Nyt eletään helmikuun toista viikkoa ja kuinka ollakaan, kohta huomaan että helmikuu meni jo. Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan.  Samaa puhui myös esikoiseni eilen kun piipahti iltakahvilla ennen armeijaan menoa.  Äsken sain häneltä viestiä ja kertoi että on saanut töitä kesä-elokuuksi joten ainakin kesän nuoripari vielä täällä kotiseudulla viettää. Syksy on sitten auki sillä poika hakee ensihoitajaopintoihin ja kyllä äidillä on peukut pystyssä jotta poika pääsisi. Ambulanssityö on hänellä sydäntä lähellä ja ainahan äiti toivoo että lapsi olisi onnellinen elämässään.

Elämän pieniä iloja

Siinä se kuistilla on; arjen ilon lähteeni.  Punaisessa paketissa on saunankiuas ja vieressä 100 kg kiviä. Toissapäivänä kiukaan netistä tilasin ja eilen postin jakeluauto sen pihaan toi. Tänään pitää entinen kiuas tyhjentää ja purkaa uusi paketista ja laittaa paikoilleen. Sitten voinkin kutsua sähkömiehen kytkemään kiukaan. Sitten kivet ja lauantai-iltana tai ehkä jo huomenna pääsen nauttimaan löylyistä.

Uudesta kiukaasta olen haaveillut jo vuosia.  Saunassa on ollut heti valmis kiuas ja jo vuosia sitten siitä meni salpa rikki ja minun voimilla ei kiukaan kansi enää auennut.  Pari vuotta sitten meni rikki kello ja sauna piti muistaa sammuttaa itse.  Eniten suututti tuo etten voinut saunoa silloin kun halusin. Olen jo pitkään haaveillut pesutilojen remontista ja ajattelin että turha on uutta kiuasta hankkia. Katselin kauniita kiukaan kuvia ja mietin millaisen kiukaan uuteen saunaan haluaisin. Mutta nyt iski arkitodellisuus vastaan; ei minulla ole remonttiin varaa.  Maksaahan kiukaatkin mutta päätin että siihen minun rahat riittävät. Saunasta puuttuu lämpöpatteri ja heti valmis kiuas on pitänyt saunan mukavasti lämpimänä ja kuivana. Joten nyt ei tarvinnut miettiä muuta kuin etsiä sopivan hintainen kiuas. Paikalliselta sähköyrittäjältä kiuasta kyselin mutta hän sanoi suoraan että netistä saat halvemmalla. On tämä maailma mennyt kummalliseksi kun ihmiset "pakotetaan" ostamaan tavarat netistä ja kohta vain muistelemme kivijalkakauppoja. Onneksi sentään kiukaan kytkentää ei käskenyt netistä tilata.

Eilen illalla saunoin jäähyväislöylyt ja kiittelin kiuasta yhteisistä vuosista. Paljon on yhteisiin vuosiin tapahtumia liittynyt. Kiuas on nähnyt iloa ja surua. Eron jälkeen, 3 lapsen yh-äiti, istui yömyöhällä saunassa itkemässä ja voimia keräämässä.  Pikkuhiljaa kiuas näki elämän voittavan ja muutaman vuoden kuluttua saunaan ilmestyi vakituinen "vieras" joka pikkuhiljaa muuttui perheenjäseneksi. Silloin tällöin saunassa piipahti pieniä ihmisiä; joku kerran pari jotkut jäivät pysyvästi saunavieraiksi. Syksyllä 2013 kiuas tapasi pienen ihmisen josta tuli myös perheenjäsen. Nyt tuo perheenjäsen nakkelee vettä kiukaalle tottunein ottein ja viettää saunareissuja kiukaan lähellä "poreammeessa" (vihreässä vannassa).  Hyvillä mielin kiuas meiltä lähtee. Hän on työnsä tehnyt uskollisesti ja nyt on vanhan aika siirtyä lepoon. Kiitos yhteisistä vuosista!