Ystävänpäivä

Hyvää ystävänpäivää teille kaikille! Tämän sydämen olen saanut lukiolaiselta kauan sitten. Muistan miten tytön naama loisti kun hän ojensi ompelemansa sydämen ja sanoi: Äiti, tämän sydämen tein sinulle. Siitä lähtien sydän on roikkunut sänkyni vieressä olevan lampun "jalassa". Aina kun katson sydäntä, minun sydämessä läikähtää ilo siitä että olen saanut olla tämän ihanan tytön äiti.  Vaikka ihan joka päivä se ei ole siltä tuntunut.

Vaikka jokainen päivä on ystävänpäivä niin tällaisena virallisena (kaupallisena) päivänä ystävyyttä miettii tavallista enemmän. Kaikki toivottavat hyvää ystävänpäivää, sosiaalinen media on täynnä ystävänpäivä tervehdyksiä, puhelin piippaa erilaisten viestien merkiksi jne jne.  Miksi vain yhtenä päivänä? Jokainen päivä on ystävänpäivä ja ystäviä pitäisi muistaa muulloinkin kuin ns. virallisena päivänä. Tämän yritän pitää mielessä vaikka aika huono ystävä ja yhteydenpitäjä olen.

Kuskasin aamulla yhtä kouluun, toista kerhoon ja kolmatta myöhemmin kouluun ja kuuntelin Novaa. Siellä puhuttiin ystävyydestä ja kyläilykulttuurista. On tehty tutkimus että kyläilykulttuuri periytyy sukupolvelta toiselle ja sen olen kyllä itsekin huomannut. Minun vanhempani olivat suorastaan erakkoja ja eivät juuri kyläilleet missään. Oli ihan muutama kyläpaikka jossa pikaisesti käytiin. Ei meilläkään vieraita kovin paljon käynyt.  Kun ex:n kanssa elimme kahdestaan niin kyläilimme kyllä jonkin verran ystävien ja sukulaisten luona ja meillä kävi vieraita. Kun meille tuli lapset niin yhteydenpito väheni, kyläilyt harvenivat puolin ja toisin. Kun erottiin ex:n kanssa niin samalla "erosin" myös suurimmasta osasta ystävistä. Jotenkin vain sen jälkeen ei ollut enää mitään yhteistä. Uusia tuttavia on vuosien myötä löytynyt mutta edelleen olen tosi huono kyläilemään ja kutsumaan vieraita meille. Nykyinen puolisoni on ihan samanlainen. Emme kyläile hänen sisarustensa luona vaikka yksi heistä asuu muutaman talon päässä meistä. Ja jos kyläillään niin vierailut ovat todella nopeita piipahduksia. Jos mennään jonnekin kauemmaksi tapaamaan tuttuja ja sukulaisia niin ollaan yötä hotellissa ja käydään vain kylässä. Se on meille helpompaa ja tuntuu hyvältä.  Minun lapseni ovat myös perineet tämän kyläilykulttuurin ja esikoinen sanoikin että kun viikot on armeijassa ihmisten kanssa tekemisissä niin kotona haluaa olla ihan rauhassa. Ja ymmärrän kyllä häntä ihan täysin. Kenellekään lapsistani ei ole valtavaa ystäväjoukkoa. Tällä hetkellä näyttää siltä että Tättähäärä on kauhean sosiaalinen ja hänestä varmaan tulee tyttö joka mennä viipottaa sinne ja tänne, kutsuu kavereita yökylään yms. Yökylässä on kyllä kavereita ollut ja he ovat olleet tervetulleita. Myös yöllä kun kotiin ei ole voinut mennä tai koti on ollut kaukana.

Tänään mietin myös sitä että onko minulla ystävää jolle voin soittaa vaikka yöllä kun on hätä. Täytyy tunnustaa ettei sellaista ole. En halua häiritä ketään yöllä vaan yritän pärjätä itsekseni tai pyytää apua 112:sta.  Joskus luin että ihmisen pitäisi jo eläessään nimetä itselleen arkun kantajat. Olen miettinyt että löytyykö minun läheisistä kuutta ihmistä jotka arkkuni kantavat. Se on siinä ja siinä tällä hetkellä. Kummipoikia on kaksi mutta yhteys heihinkin on viime vuosina ollut tosi heikkoa. Yksi rakas ja läheinen kummityttö on ja jos hän ei itse kanna niin hänen miehensä varmaan tehtävään suostuu. Omia poikia on kaksi ja toivon mukaan puolisoni on vielä silloin elossa kun minusta aika jättää. Mutta hän voi olla jo niin vanha ja raihnainen ettei hänestä arkun kantajaksi ole. Tyttöjä on minulla kaksi ja heillä ehkä kenties jo siinä vaiheessa puoliso kun minä apua tarvitsen. Mutta turha näitä on tässä vaiheessa miettiä kun olen aikonut elää ainakin 100 vuotiaaksi.  Mietin sitten kun ikä alkaa taas jälleen kerran 1:llä.