Pieniä hetkiä

Tänään on ollut taas sellainen aamupäivä että en tiedä miten tätä meidän arkea jaksaa kovin kauan. Näinä vaikeina päivinä  on kiva muistella hyviä hetkiä jotka joskus ovat hyvinkin lyhyitä mutta antavat kuitenkin voimaa arkeen.  

 

 

 

Imatran Valtionhotelli on paikka jonne mennessäni tunnen meneväni "kotiin". Tosin viikonlopun reissun ajan majoituimme tällä kertaa uudella puolella koska meidän perheelle ei löytynyt tilaa linnan puolelta. Harmi mutta toisaalta niin vähän niissä huoneissa olimme ja oli ihan sama missä sitä kävi nukkumassa.  Perjantai-illan Imatran Yöhön osallistuttiin koko perheen voimin. Tosin hra 13v ilmoitti hyvin äänekkäästi että hänhän ei mihinkään lähde koska siellä ei ole mitään kivaa tekemistä. Otettiin piknikhuovat mukaan ja evästä ja herra istuikin yrmeän näköisenä huovalla. Sitten hoksasi että siellähän on kaikenlaista herkkua myytävänä ja tuhlasikin kaikki rahansa herkkuihin. Mutta viis siitä, oli tyytyväinen.  Tytöt kyllä tykkäsivät ja Robin sekä Antti Tuisku saivat Tättähäärän ihan kiljumaan. Jopa mamma vähän tanssahteli ja silloin tuli hymy 13v:n kasvoille. Se on harvinaista herkku meillä nykyään. Paula Vesalaa emme jääneet enää kuuntelemaan vaan lähdettiin hotellille nukkumaan.  

 

Lauantaina ajelimme Tättähäärän mummon luokse ja olihan taas ihana vierailu. Mummo ottaa aina meidän perheen lämpimästi vastaan. Meitä odotti taas kauniisti katettu ruokapöytä ja hyvät ruuat.  Tättähäärälle mummo oli ommellut neljä kesämekkoa joten kyllä nyt tytön kelpaa kesästä nauttia.  Imatran Yössä oli lauantaina ensimmäisenä Sanni ja sitä mentiin kuuntelemaan kolmestaan; Tättähäärä, minä ja kihlattuni.  Sannin esiinnyttyä lähdettiin viemään Tättähäärä hotellille toisten luokse. Samalla reissulla käytiin katsomassa koskinäytös. Ja kun Imatrankoskelle mentiin niin käytiin kihlatun kanssa ihan kahdestaan syömässä Rossossa. Unohdettiin Jarkko Ahola ja Stamina.  Juha Tapiota mentiin kuuntelemaan ja sitä kuunneltiin viltillä vierekkäin maaten. Laitettiin silmät kiinni ja oltiin vaan. Aivan ihanaa! Juha Tapion esiintyminen on mielestäni mennyt jo liiallisuuksiin; tulisoihdut ja raketit eivät minua innosta.  Mieluummin kuuntelen Juha Tapiota konserttisalissa istuen. Kun siinä viltillä pötköteltiin niin huomasin miten tärkeä ja rakas se ihminen siinä vierellä on. Välillä arjen keskellä tulee mietittyä että kannattaako meidän enää jatkaa yhdessä ja onko meillä oikeastaan mitään yhteistä. Yhdessä ollaan oltu pian 8 vuotta ja välillä minusta tuntuu että minun olisi kuitenkin helpompi elää elämääni lasten kanssa ihan yksin. Mutta siinä imatralaisella nurmikolla pötkötellessä toinen tuntui rakkaalta. Siinä oli vain me kaksi, ei ketään muuta.  Lauantai-illan päätti J. Karjalainen ja minä tykkäsin.  Olen aina tykännyt Karjalaisesta ja hänen tyylistään esiintyä. Ei mitään ylimääräistä, hyvä musiikki riittää.  Minulle sanat ovat lauluissa tärkeimmät ja siitä syystä kuuntelin kotimaista musiikkia. Torstai-iltana olin kuuntelemassa Teleksiä ja nautin täysillä heidänkin esityksestään.  Mutta Karjalainen oli parasta Imatran Yössä.

 

 

Imatralta ajeltiin sunnuntaina Punkaharjun Kesämaahan. Neiti 16v oli pukeutunut erittäin lämpimästi ja valitti koko ajan kuumuutta. Tättähäärä ja kihlattu nauttivat paikan vesielementeistä täysin rinnoin ja kyllähän 13v lopulta innostui vesijuttuihin. Tosin suurimman osan ajasta ajoi polkuautoilla. Minä makasin viltillä ja katselin pilviä ja puiden latvoja.  Olin vaan ja eräällä tavalla nollasin pääni kaikesta mahdollisesta. Olin hetken aikaa jopa onnellinen.

 

Nyt on meillä ollut tosi lämmintä ja on vietetty Tättähäärän kanssa rantapäiviä. Minulle vesi on liian kylmää uimiseen mutta varpaita on mukava liottaa ja vettä loiskutella. Eilen ukkonen häiritsi meidän rantaelämää mutta tänään näyttää hyvältä. Kaksi tuntia jo aamusta rannalla oltiin ja kohta lähdetään uudestaan. Eväitä mukaan ja menoksi.  Näistä aurinkoisista ja lämpimistä päivistä on otettava kaikki irti. Sen verran harvoin näitä täällä Itä-Suomessa on. Tosin tämä kesä on ollut aivan ihana; on ollut lämmintä ja vettäkin on tullut ihan riittävästi. Ja vaikka on satanut niin sää ei ole jäähtynyt siihen normaaliin kesälämpötilaan, +10 astetta.

"Läski Antero"

Lupasin kirjoittaa postauksen ajatuksistani hra 13v:n osastojakson jälkeen. Pää on edelleen sekaisin ja kun elämä kotona on suorastaan helvettiä pojan kanssa niin tuntuu että ei synny mitään kirjoitettavaa. Tänään laitoin pojan sairaalapapereita mappiin ja sieltä löytyi tämä pojan kirjoittama "tarina".

se on vankilassa ja on vihainen ja hän on ruma ja hän on vihainen ja ärsyntynyt hän on 99 hänen nimensä on läski Anteron hän tykkää väkivallasta ja tappamisesta hän ei tykkää ihmisistä ja ruuasta hän kuluttaa aikaa riehumalla hän asuu avaruudessa kivi talossa yksin asuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu hän ei harrasta mitään ei missään

hän on antterro

Anterot on vihainen koska ei pääse kotiin

Tämä tarina kuvastaa pojan elämää ja ajatuksia tällä hetkellä täysin. Hän vihaa suunnattomasti minua ja Tättähäärää mutta kuitenkin eniten minua. Minä olen varastanut hänet isin talosta vaikka hän olisi voinut asua siellä talossa ihan yksin vaikka oli vasta 4v kun hänet meille sijoitettiin. Poika inhoaa kaikki ruokia, kaikki on paskaa ja hän ei halua syödä mitään.  Mikään ei kiinnosta ja mitään ei halua tehdä.  Psykologi sanoi että poika on saanut päähänsä sen että hän olisi voinut asua isin talossa yksin ja sitä ei sieltä päästä saada mitenkään pois. Eikä mitään muutakaan asiaa jotka poika päähänsä saa. Siihen ei auta kuulemma mikään terapiakaan koska pojan kanssa ei pysty asioista puhumaan.  Osastojakson tuloksena on lievä kehitysvamma mutta puheen tuoton ja ymmärtämisen osalta hän on vaikeasti kehitysvammainen.  Diagnoosi ei toki ollut yllätys mutta se oli millaista elämä pojan kanssa tällä hetkellä on. Se on kamalaa ja muutaman kerran olen jo todella miettinyt vakavasti että soitan joko meidän kunnan sossulle tai sosiaalipäivystykseen että hakekaa poika.  Pojan kanssa olen yrittänyt puhua asioista mutta turhaan. Ja olen jo ehdottanut laukkujen pakkaamista ja muuttamista.  Koko perhe on tuskastunut ja kyllästynyt sillä poika on todella ilkeä meille kaikille. Eniten kuitenkin minulle. Minulle hän ei sano mitään muuta kuin TURPA KIINNI, OLE HILJAA, ÄLÄ HUUDA. 

Olen nyt odottanut kehitysvammapuolen yhteydenottoa mutta kaikkihan on nyt lomalla ja mitään ei ole kuulunut. Tämä tilanne on niin raskas että minä kaipaisin jotain keskusteluapua tai ihan mitä vaan.  Ensi viikolla pitäisi ruveta hoitamaan asioita koulun kanssa koska entiseen tyyliin ei poikaa voida opettaa. Hän on käynyt 6 luokkaa peruskoulua ja sairaalakoulun opettajan mielestä oppiminen on ekaluokan tasoa. Joten ihan turhaan hän kutosen kirjoja kantoi ja niistä yritti jotain jopa oppia. Rehtori tulee ensi viikolla töihin ja heti maanantaina on oltava häneen yhteydessä.  Ehkä tästä vielä selvitään vaikka tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta.

Onko pakko jos ei taho

Tänään on taas päivä jolloin tuntuu että en enää jaksa enkä kestä. Mietin että olenko itse vain niin vaikea ihminen että ympärilläni olevat ihmiset tuntuu sen takia niin raskailta ja ikäviltä.  Mummo on ollut eräällä tavalla heitteillä jo pitkään kun päivät menee kaikkeen muuhun. Aamupäivällä ajelin taas mummolaan ja jotenkin vain päässä napsahti ja en ollut ollenkaan kiva ihminen. Äiti istui taas penkillä keittiönpöydän ääressä, leipälaatikko ja voiastia edessään. Kertoi odottavansa ruokaa joka kohta tulee. Silloin pimahdin; SINUN RUOKASI ON TULLUT JO KYMMENEN AIKAA JA SEURAAVA SYÖNTI ON VIIDEN TUNNIN KULUTTUA. Äiti väittää kivenkovaan että kohta se ruoka tulee. Ruoka oli tullut kyllä, lihakeittolautanen oli jääkaapissa. Siitä ei ollut syöty juuri mitään, ilmeisesti oli siirtänyt suoraan jääkaappiin kun paikallinen ravintola ruuan toimitti.  Tänään en jaksanut olla ymmärtäväinen ja varmaan kaltoinkohtelin äitiäni kun latasin tulemaan kaikki joka minun sisällä ahdisti. Isäni oli muistisairas mutta hänen kanssaan pystyi välillä keskustelemaan ja hänellä oli kirkkaitakin hetkiä. Äiti vaan istuu keittiönpöydän ääressä leipälaatikon vieressä ja siinä kaikki. Hänen kanssaan ei pysty puhumaan mistään. Tänään annoin tulla sitten kaiken siitä miten häntä on "passattu" viimeiset kuusi vuotta. Hän on vain saanut olla ja kaikki tuodaan ja tehdään hänen puolestaan.  Itkuhan siinä äidiltä tuli kun hänen elämä on niin raskasta ja vaikeaa. Hiton raskasta ja vaikeaa sanon minä.  Minua ei kukaan auta, kukaan ei tuo kauppaostoksia puolestani, kukaan ei pese pyykkiäni, ei tule valmista ruokaa ellen mene jonnekin ulos syömään, ei käy siivoojaa jne jne.  Tämän kaiken annoin tulla itsestäni ulos kun niin paljon ahdisti.  Kun olin saanut kaiken paasattua, lähdin ovet paukkuen ja renkaat ulvoen paikalta.  Eihän äiti varmaan itselleen mitään voi tai en tiedä voiko . Jotenkin tuntuu niin käsittämättömältä se miten hän kuusi vuotta eräällä tavalla lakkasi elämästä.  Toivottavasti minusta ei tule koskaan äitini kaltaista.

 

 

Tänään haluaisin istua tuolla kalliolla aivan yksin ja nauttia elämästä.  Näinä päivinä muistelen viime kesän Hanko-reissua ja tätä sielunmaisemaa. Voi kunpa jonain päivänä olisin tuolla eikä mukana olisi ketään joka vie minusta energiaa.  Jotenkin tällä hetkellä ympärilläni olevat ihmiset imevät minusta kaiken enkä saa mitään tilalle.  Perheen pitäisi olla voimavara ja jaksamisen lähde mutta sitä se ei minulle tällä hetkellä ole.  Mutta päivä kerrallaan mennään eteenpäin, eihän tässä muutakaan vaihtoehtoa ole.

Suku on pahin

vai miten se sanonta menikään.  Minä en ole ollut koskaan sukurakas ihminen ja se on tullut varmaan verenperintönä isältäni. Ja ehkä äidiltänikin. Emme koskaan kyläilleet kovin paljon ja sukulaisiin pidettiin yhteyttä harvakseltaan. Äidilläni on yksi sisko ja isälläni sisaruksia vähän enemmän.  Nyt on isän puolelta jäljellä kaksi tätiä ja serkkuja jonkin verran.

Näitä sukulaisasioita rupesin miettimään eilen aamulla sen jälkeen kun vastasin "oudosta" numerosta tulleeseen puheluun. Soittaja oli äitini siskon poika eli serkkuni. Hän kertoi että äitinsä on kaatunut pihalla ja matkalla ambulanssilla keskussairaalaan. Kotona hänen 86 v isänsä ja hän on Ivalossa lomalla. Hän pyysi että voisinko käydä isän luona, lämmittää ruokaa ja olla hetken seurana. Serkkupoika oli saapunut Ivaloon edellisenä iltana ja sanoi lähtevänsä heti kotimatkalle. Mutta matkaa 900 km joten ei ihan heti isän tukena ja turvana ole. Lupasin mennä sillä tätini koti on meidän lähellä. Siellähän papparainen oli ja kovin oli huolissaan siitä tuleeko vaimo enää kotiin. Tädilläni on ikää yli 80v mutta on paljon pirteämpi kuin äitini. Yritin vakuutella että kyllä varmasti vielä kotiin tulee. Ruokaa ei suostunut syömään mutta seura kyllä kelpasi. Siinä istuttiin yhdessä pirtin pöydän ääressä ja juteltiin niitä näitä. Vähän väliä puhe meni tätiin ja hänen kaatumiseen. Huoli ja hätä puolisosta oli valtava.  Kävin vielä iltapäivällä istumassa hetken aikaa ja yritin vakuutella että kyllä kaikki hyvin menee. Juteltiin myös siitä että kuka heidät perii. Sanoin että tietenkin poikanne perii teidät. Mutta kuka perii pojan, se on nyt suuri huoli.  Minä ja tämä serkkupoika olemme lapsettomia ja meihin tämä äidin puoleinen suku sitten päättyy.  Joten omalla tavallaan huoli on varmaan suuri että mihin päätyy suurella vaivalla hankitut rahavarat.  Pienesti ja vaatimattomasti ovat aina eläneet kuten minun vanhempani ja eivät varmaan haluaisi rahojaan "heittää hukkaan".   Pankkikirjankin näytti jotta tiedän että heillä on arkkurahat kasassa. Minunkin vanhemmille on/oli tärkeää että arkkurahat ovat kasassa. Ja siitä usein isälle sanoinkin että ei tarvitse huolehtia, arkkurahat on kyllä tallessa. Nyt on arkku ja hautakivikin maksettu ja isäni saa levätä rauhassa.

Näin ainoana lapsena sitä tuntee itsensä todella yksinäiseksi. Ja kun tulee hätä niin kenelle soittaa. Serkkuni soitti minulle mutta kenelle minä soittaisin.  Sitä olen nyt miettinyt ja vielä en ole vastausta löytänyt. Ehkä nyt soittaisin miniälle sillä hän on täällä lähellä. Tai en tiedä.  Jotenkin tuntuu että ei minulla ole ketään sellaista ihmistä jota haluaisin "vaivata" omilla ja minulle kuuluvilla asioillani.  Viranomainen olisi varmaan se ainoa jolle soittaisin.   Itselleni tulee elokuussa taas ikää vuosi lisää ja vanhuus taitaa jo kolkutella ovella. Välillä ihan pelottaa ajatus vanhuudesta.  Yläkertaan olen toiveen heittänyt että jos vain mahdollista niin näkö ja muisti saisi pelata loppuun asti. Mielellään toki kaikki muukin mutta nuo olisi kaksi tärkeintä toivetta. Saa nähdä kuinka mamman käy..

En ole katkera mutta...

Tänään kävin tapaamassa esikoista kun varuskunnassa oli kotiväen päivä.  Miniä ei päässyt mukaan kun oli työpäivä eikä kukaan suostunut vuoroja vaihtamaan. Ex-mies oli toki paikalla ja siellä me yhdessä rakkaan lapsemme kanssa kasarmia kiersimme. Voi miten komealta poika näyttikään ja kyllä äidin sydäntä lämmitti nähdä hyvin pedattu sänky ja todella siisti kaappi. Kyllä minun poika osaa! Monet tytöt ja pojat näyttivät ihan pikkulapsilta ja moni varmaan olikin suoraan kotoa armeijaan tullut. Esikoisesta jotenkin huokui se että on jo muutaman vuoden asunut poissa äidin helmoista. Olin todella ylpeä komeasta pojastani.

Kotiin ajellessa mietin asioita ja tunnustan että hivenen katkera olen. Ex:n kanssa erottiin jo 9 vuotta sitten kun hän löysi elämänsä rakkauden. Lapset unohtui siinä kaikessa ja eipä lapset paljon isänsä luona aikaansa ole viettäneet.  Aina olen kuitenkin muistanut isästä puhua kauniisti ja varsinkin esikoiselle isä onkin oikea esikuva ja ihannemies. Muille lapsille kihlattuni on "isä" ja esikuva.  Esikoinen on isän poika ja eniten ex on aikaansa esikoisen kanssa viettänytkin. Ja kun ex:n puoliso kuoli niin poika on ollut isänsä tukena tosi paljon.  Hyvä että on ollut ja niin pitää ollakin.  Mutta se mikä ärsyttää on kaikki ex:n facebook-kuvat yms. Emme ole kavereita mutta yhteisten kavereiden kautta tulee näkyviin hänen päivitykset. Tunnustan että olen viime aikoina häntä jopa stalkannut. Tyhmää, tiedän kyllä!  Esikoisen valmistumisen aikaan ex laittoi sivulleen paljon kuvia hänestä, esikoisesta ja miniästä.  Hän sai valtavasti kommentteja siitä miten hienon nuoren miehen on kasvattanut.  Ja tänään laittoi taas kuvan itsestään ja komeasta esikoisesta ja taas samat kommentit.  Minulla  vain on niin erilaiset ajatukset kasvatuksesta. Kun pojan saimme oli ex kiireinen yrittäjä ja sitä samaa kiirettä jatkui koko meidän yhteiselämämme ajan. Kun ero tuli niin minun ja lasten elämässä ei varsinaisesti mikään muuttunut. Lasten kasvatus ja kodinhoito olivat aina olleet minun työni ja se työ jatkui eronkin jälkeen.  Ja hyvinhän minä työssäni olen onnistunut, ei siinä mitään. Itse en vain halua jakaa näiden nuorten kuvia. Toki päivitin tänään että kotiväenpäivä varuskunnassa mutta siinä kaikki. Mutta jokainen tavallaan!  Tyhmää on ajatella näin mutta välillä sitä ajattelee kaikenlaista. Varsinkin lainanlyhennyspäivänä! 

Vauhdikasta menoa

Juhannuksen jälkeinen aika on mennyt sellaista vauhtia etten oikein perässä pysy. Heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina oli hoitoneuvottelu keskussairaalassa ja samalla hra 13v jäi sinne viimeiseksi viikoksi. Neuvottelusta ja osastojakson tuloksesta teen joskus oman postauksen kunhan olen saanut asiat selvitettyä omassa päänupissani.  Helppoa ei tule jatkossa meidän perheessä olemaan vaikka ei se elämä ole helppoa tähänkään asti ollut.  Viime viikon torstaina kävin pojan hakemassa kotiin ja hän pääsi vihdoin lomalla.

 

Perjantaiaamuna meidän perhe ja 16v:n kaveri käänsimme auton nokan kohti Power Parkkia. Ensisijainen kohde meillä oli lauantainen Provinssi-rock ja BMTH keikka. Majoitusta ei enää Seinäjoelta eikä lähiseuduilta löytynyt mutta onneksi Powerissa oli yksi mökki vapaana. Joten sinne siis. Lauantaiaamuna mökissä heräsi kaksi pettynyttä tyttöä; BMTH oli perunut Provinssin keikkansa. Mutta liput oli meillä kaikilla joten lauantaina Törnävän saareen suunnistimme. Kuten suunnisti 31.000 ihmistä.  Iltapäivällä oli meidän vanhojen varisten ja Tättähäärän mieleisiä esiintyjiä; Ismo Alanko, Juha Tapio, Eveliina, Sanni Vesala. Tämän jälkeen olimme valmiita lähtemään pois. Valtava ihmismäärä ahdisti tällaista maalaismammaa. Kännykät ei toimineet ja emme saaneet yhteyttä tyttöihin. Mutta luotimme heihin sen verran että jätimme heidät sinne ja kihlattu haki heidät viimeisen esiintyjän jälkeen yöllä.  Kun meidän perhe ajeli kohti Power Parkkia niin jouduimme valtavaan sadekuuroon. Ei juuri eteensä nähnyt. Mutta kun pääsimme huvivaltion sillalle näimme mahtavan sateenkaareen. Se toivotti meidät tervetulleeksi "kotiin".  Yöllä kotiutui sitten väsyneet tytötkin jotka olivat nauttineet rokista ja heitä ei ihmismäärä haitannut. Sen päätin että tämä oli ensimmäinen ja samalla viimeinen Provinssi.

 

Sunnuntai oli huvipuistopäivä. Minä en tällä kertaa itselleni ranneketta ostanut ja tyydyin vain katselemaan muiden huvituksia. Välillä kävin hakemassa mökiltä lisää vaatetta sillä sää ei ollut mitenkään lämmin. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Kunnollisella pukeutumisella huvipuistopäivä onnistui todella hyvin.  Tosin Tättähäärää harmitti suunnattomasti että on vielä liian lyhyt kaikkiin mukaviin laitteisiin.

 

 

Maanantaiaamuna jätimme Huvivaltin taaksemme ja suunnistimme kohti Ähtäriä. Emme ole koskaan Ähtärin eläinpuistossa käyneet ja nyt päätimme lähteä karhunpentuja tapaamaan.  Ja tapasimmekin loikoilevan äitikarhun ja kolme iloista pentua.  Ähtärissä sää ei enää meitä suosinut ja eläinpuiston kiesimmekin vesisateessa. 

 

Ähtäristä ajelimme eilen illalla Saarijärvelle. Sieltä löytyi majoitusta lyhyellä varoitusajalla. Saarijärvellä emme oikeastaan tehneet muuta kuin kävimme nukkumassa ja minä kävin sukkaostoksilla. Lähdin reissuun ilman sukkia mutta eilen oli jo sen verran sateista ja viileää että sukat olivat tarpeen.  Miehet kävivät eilen illalla pikkulenkin sateessa mutta me naiset olimme sokerista ja visusti pysyimme sisällä. Tänä aamuna pakattiin auto sateessa ja suunnistimme kotiin. Kotonakaan ei paistanut aurinko mutta lämmintä oli kuitenkin melkein 20 astetta. Toisin oli Saarijärvellä; aamulla +10 astetta.

Reissu sujui oikeastaan ihan hyvin vaikka hra 13v osaa olla rasittava. Kaikki oli huonoa ja valitusta riitti joka asiasta. Jopa eilisen majoituksen roskis oli ihan vääränlainen ja väärässä paikassa. Vuodesohvasta tehty peti oli hänelle lian pieni jne jne.  Valituksen aihe löytyi kaikesta mahdollisesta.

Eilen minulla oli vähän herkkä päivä; esikoinen astui armeijan harmaisiin enkä minä ollut sitä näkemässä. Kun reissua varasin niin en muistanut armeijaan menoa ollenkaan. Mielelläni olisin pojan eilen vienyt mutta pääsi hän toki bussillakin. On sen verran tarkka poika ettei omaa autoa käytä kun pääsee ilmaiseksi armeijan bussilla.  Eilen tuli kuva ovesta jossa lukee  Alokas X. Tänään sain kutsun läheisten päivään ja sitä vietetään tulevana sunnuntaina. Harmi vain että miniä on töissä eikä pääse mukaan. 

Nyt jonkin aikaa ihan normaalia arkea. Tosin kihlattu on lomalla ja arki ei ole siinä mielessä normaalia. Mutta mitään reissuja ei nyt 1,5 ole näkyvissä. Paitsi nti Tättähäärä tapaa sukuaan huomenna ja sinne ajellaan heti aamusta.