Tänään on taas päivä jolloin tuntuu että en enää jaksa enkä kestä. Mietin että olenko itse vain niin vaikea ihminen että ympärilläni olevat ihmiset tuntuu sen takia niin raskailta ja ikäviltä. Mummo on ollut eräällä tavalla heitteillä jo pitkään kun päivät menee kaikkeen muuhun. Aamupäivällä ajelin taas mummolaan ja jotenkin vain päässä napsahti ja en ollut ollenkaan kiva ihminen. Äiti istui taas penkillä keittiönpöydän ääressä, leipälaatikko ja voiastia edessään. Kertoi odottavansa ruokaa joka kohta tulee. Silloin pimahdin; SINUN RUOKASI ON TULLUT JO KYMMENEN AIKAA JA SEURAAVA SYÖNTI ON VIIDEN TUNNIN KULUTTUA. Äiti väittää kivenkovaan että kohta se ruoka tulee. Ruoka oli tullut kyllä, lihakeittolautanen oli jääkaapissa. Siitä ei ollut syöty juuri mitään, ilmeisesti oli siirtänyt suoraan jääkaappiin kun paikallinen ravintola ruuan toimitti. Tänään en jaksanut olla ymmärtäväinen ja varmaan kaltoinkohtelin äitiäni kun latasin tulemaan kaikki joka minun sisällä ahdisti. Isäni oli muistisairas mutta hänen kanssaan pystyi välillä keskustelemaan ja hänellä oli kirkkaitakin hetkiä. Äiti vaan istuu keittiönpöydän ääressä leipälaatikon vieressä ja siinä kaikki. Hänen kanssaan ei pysty puhumaan mistään. Tänään annoin tulla sitten kaiken siitä miten häntä on "passattu" viimeiset kuusi vuotta. Hän on vain saanut olla ja kaikki tuodaan ja tehdään hänen puolestaan. Itkuhan siinä äidiltä tuli kun hänen elämä on niin raskasta ja vaikeaa. Hiton raskasta ja vaikeaa sanon minä. Minua ei kukaan auta, kukaan ei tuo kauppaostoksia puolestani, kukaan ei pese pyykkiäni, ei tule valmista ruokaa ellen mene jonnekin ulos syömään, ei käy siivoojaa jne jne. Tämän kaiken annoin tulla itsestäni ulos kun niin paljon ahdisti. Kun olin saanut kaiken paasattua, lähdin ovet paukkuen ja renkaat ulvoen paikalta. Eihän äiti varmaan itselleen mitään voi tai en tiedä voiko . Jotenkin tuntuu niin käsittämättömältä se miten hän kuusi vuotta eräällä tavalla lakkasi elämästä. Toivottavasti minusta ei tule koskaan äitini kaltaista.
Tänään haluaisin istua tuolla kalliolla aivan yksin ja nauttia elämästä. Näinä päivinä muistelen viime kesän Hanko-reissua ja tätä sielunmaisemaa. Voi kunpa jonain päivänä olisin tuolla eikä mukana olisi ketään joka vie minusta energiaa. Jotenkin tällä hetkellä ympärilläni olevat ihmiset imevät minusta kaiken enkä saa mitään tilalle. Perheen pitäisi olla voimavara ja jaksamisen lähde mutta sitä se ei minulle tällä hetkellä ole. Mutta päivä kerrallaan mennään eteenpäin, eihän tässä muutakaan vaihtoehtoa ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti