Yhteys biosukuun

Pitkän sijaisvanhemmuuden aikana on tullut koettua jos jonkinlaista yhteydenpitoa lasten biosukulaisten kanssa. Kun aloitin hommat täysin noviisina sijaisäitinä (perhehoitajana) niin ajattelin että mahdollisimman avoin yhteys on lapsen kannalta paras. Ajattelin myös että vanhemmat ja muutkin sukulaiset varmaan nauttivat avoimesta yhteydestä ja näin saadaan luotua hyvä ja toimiva suhde molempien perheiden välille. Sillä yhdessähän lasta hoidetaan; biovanhemmat ovat edelleen vanhempia kaikkine oikeuksineen.  Mutta ajanmyötä nämä ajatukset karisivat ja siinä vaiheessa kun tapaamisia oli 6 viikon sisällä kolme vaikka asiakaspalvelusuunnitelmassa niitä oli merkitty vain yksi, minäkin "heräsin". Viimeinen herätys oli siinä vaiheessa kun kasvatus-ja perheneuvola lausunnossaan ehdotti tapaamisten harventamista mutta sos.työntekijä lisäsi tapaamisia niin ajattelin että tiukat raamit on kuitenkin hyvä olla olemassa jo alusta lähtien. Niitä voi sitten tarvittaessa höllentää.

Näillä ajatuksilla olen sitten työtäni tehnyt ja omasta mielestäni siinä onnistunutkin. Myös vanhemmilta olen saanut yhteistyöstä kiitosta.  Toki jossain vaiheessa oli vaikeaa mutta jälkikäteen on yhdessä juteltu ja huomattu että asiat on menneet niin kuin niiden on tarkoitettu menevän. Vaikka tietyt asiat ovat tuntuneet joskus kipeiltä ja sattuneet sydämeen niin niiden merkitys on vuosien myötä selvinnyt.

Joskus se yhteys biovanhempaan katoaa pitkäksi aikaa ja se on lapselle surullista. Välillä on maattava lattialla ja itkettävä ikävää. Karjua suoraa huutoa kysymyksiä siitä miksi vanhempi ei halua tavata. Olenko minä niin ilkeä ja ruma lapsi ettei äiti/isä halua minua nähdä? Miksi äiti/isä ei tule minua tapaamaan vaikka asiasta on sovittu? Miksi äiti/isä ei tule "tädin" luokse asioista juttelemaan?  Kaikesta tästä olen 5 vuotiaan kanssa jutellut paljonkin. Aika suorin sanoin olen asioista puhunut ja toivonut että lapsi ymmärtäisi ettei tapaamattomuus johdu hänestä vaan vanhemmasta itsestään.  Sitten kun vanhempi tulee paikalle tai häneltä tulee postia niin se on lapselle ilon päivä. Jokainen äidiltä ja isältä saatu postikortti on laitettu esille ja ne ovat päivittäin muistuttamassa myös toisista vanhemmista. Niitä yhdessäkin katsellaan ja jutellaan äidistä ja isästä.

Tällä viikolla kirjoitimme tytön kanssa pitkän kirjeen isälle. Tyttö kertoi mitä piti kirjoittaa ja minä kirjoitin. Tyttö myös piirsi kuvan itsestään ja isästään. Mietti hetken että minkähän näköinen isä nyt on kun en ole häntä pitkään aikaan nähnyt. Aikansa mietittyään kuva syntyi. Tänään on isä varmaan kirjeen saanut ja uskon että hän on tullut siitä kovin iloiseksi. Pian saamme taas uuden postikortin tytön huoneen komeron oveen. Ehkä myös tapaaminen jonain päivänä onnistuu. Toivossa on hyvä elää ja pitää yhteyttä edes jollain tavalla.

Mikä sinun sukunimi on?

Aurinko paistaa, pakkasmittarissa -20 asteessa ja erittäin pureva tuuli. Likaisten ikkunoiden läpi on mukava aurinkoista säätä katsella ja toivoa että nämä purevat pakkaset loppuisivat tähän viikkoon. Ensi viikolla ollaan lomalla ja toiveissa on mahdollisimman paljon ulkoilma-aktiviteetteja.

Mummon vuoden vaihteen loma oli erittäin antoisa ja antoi mummolle voimia pitkäksi aikaa. Useasti mummo on ikävöinyt lomapaikkaan ja toivonut että pääsisi sinne asumaan. Vielä ei ole asumisen aika koittanut mutta ensi viikon maanantaina pääsee taas lomalle. Minä lähden lomalle jo lauantaina ja mummon vienti onkin nyt suunnitteilla. Jos esikoinen kotona niin voi viedä mutta jos tämä suunnitelma ei onnistu niin kotipalvelu vie mummon taksilla. Pakkaan laukun valmiiksi ja yritän saada mummon ymmärtämään mihin on lähdössä.

Loma tosiaan kantoi pitkälle. Mummo on ollut hyvän tuulinen, juttelee ja välillä jopa ollut erittäin terävä. Loman jälkeen mummolassa on lisätty yksi kotipalvelun käynti, kotipalvelu lämmittää lounaan. Tämä yksikin lisäys on piristänyt sillä silloin siellä käy ihminen joka vaihtaa muutaman sanasen ja viipyy edes hetken aikaa. Minä yritän käydä päiväkahvilla aina kun mahdollista niin yksinolon hetkiä ei päiväaikaan kauheasti tule. Ja on aina mitä odottaa kun odottaa seuraavaa kävijää ja miettii että kukahan sieltä tulee. Tuleeko joku tuttu vai se lihava nainen?

Tänään taisi mummolla olla huono päivä. Kun menin lääkkeitä laittamaan niin mummo kysyi että mikäs se sinun sukunimi on. Kerroin nimeni ja siihen tuli vastaus: minä kyllä muistelinkin että et sinä Pyykönen ole. Kysyin että muistatko oman nimesi ja sieltä tuli kyllä kaikki mahdolliset nimet. Iästä kysyin ja vastaus oli että ainakin 80 vuotta ja vähän yli. Kesällä mummolla tulee täyteen 88 vuotta. Eli on siellä muistissa vielä jotain, ei ole kaikki haihtunut taivaan tuuliin.

Irtiotto arjesta

Jo pitkään olin haaveillut pienestä irtiotosta. Viime viikonloppuna siihen tulikin sopiva tilaisuus. Kasiluokkalainen oli menossa tukiperheeseen ja lukiolainen abiristeilylle ja minä keksin että nyt on sopiva sauma lähteä tapaamaan Tättähäärän biomummoa. Edellisestä tapaamisesta olikin jo aikaa ja mummo jo kyseli että milloin nähdään. Perjantaina pakattiin auto, vietiin poika tukiperheeseen ja sitten kohti "haamuhotellia".

Käytiin majoittumassa ja sitten ajeltiin mummon luokse. Mummon kanssa oli suunniteltu että tyttö jäisi nyt mummon luo yökylään joten prinsessamatkalaukku ei hotelliin jäänyt vaan lähti mummolaan. Ja näinhän siinä nyt kävi että tyttö jäi ensimmäisen kerran ihan yksin yökylään.  Me vanhat varikset otettiin vapaasta kaikki irti. Käytiin syömässä pitkän kaavan mukaan viinin kera, herkuteltiin vähän juustoilla hotellihuoneessa ja minä nautin ammekylvystä illan lopuksi. Aivan ihanaa!  Lauantaina nautittiin aamupala kaikessa rauhassa, levättiin hetki huoneessa ja sitten oli kirpparikierroksen vuoro. Kierreltiin kirppareita kaikessa rauhassa, tosin ei löydetty mitään mitä olisimme tarvinneet. Iltapäivällä ajeltiin hakemaan tyttö sillä mummolla on saunavuoro lauantai-iltapäivällä. Tyttö ja mummo olivat viettäneet kivat hetket yhdessä ja yhdessä olivat sopineet että seuraavan kerran yökylä on kahden yön mittainen. Se sopii meille paremmin kuin hyvin.

Sunnuntaina ulkoiltiin kolmestaan, pelattiin ja nautittiin elämästä. Kukaan ei tapellut, huutanut eikä kiroillut. Maanantaina aamupalan jälkeen oli aika lähteä kotimatkalle. Nuoriso oli ollut yhden yön täällä keskenään joten pakko oli ajella kotiin. Kovin mielellämme olisimme irtiottoa jatkaneet mutta ei voinut muuta kuin astua arkeen. Kuunnella huutoa, tappelua, kiroilua ja mitähän muuta.

Ystävänpäivä

Eilen oli kalenterin mukaan ystävänpäivä mutta minun mielestäni jokainen päivä on ystävänpäivä. Eilinen päivä on mielestäni niitä kaupallisia juhlapäiviä jotka on tuotu Suomeen kaupan myyntiä lisäämään. Joten meillä sitä vietetään hyvin pienimuotoisesti. Omille kotona asuville rakkailleni ostin suklaata ja kotoa muuttaneelle esikoiselle ja hänen puolisolle lähetimme ystävänpäiväkortin. Esikoinen piipahti iltakahvilla töihin mennessään joten kaikkia rakkaitani eilen tapasin. 

Sen verran ystävänpäivää ajattelin ja järjestin Tättähäärälle äidin tapaamisen ystävänpäiväsi. Onneksi äiti tuli paikalle ja tyttö sai viettää kivan päivän. Minä ajelin päiväkahville esikoiseni äidin luokse. Siinä me äidit juotiin kahvia ja syötiin kakkua sulassa sovussa, suorastaan ystävinä. Tätä en olisi uskonut 18 vuotta sitten kun ensimmäisen kerran PeLa:n tiloissa tapasimme ja juttelimme siitä mahdollisuudesta että hänen lapsensa minun kotiini muuttaisi. Vuodet ovat vierineet, elämäntilanteet vaihtuneet molemmin puolin, oikeutta on käyty eri oikeusasteissa ja jopa useampaan kertaan mutta kaikesta huolimatta olemme puhevälimme säilyttäneet. Viimeiset vuodet olenkin ollut tärkeä tukihenkilö äidin ja lastensa elämässä. Eilen keskustelimme yhteisestä, täysi-ikäisestä "lapsestamme".  Huoli on yhteinen ja yhdessä mietimme mitä voisimme tehdä.  Olen tosi onnellinen että meitä äitejä on kaksi. 

Omaa perhehoitajuuttani ja sijaisvanhemmuuttani olen taas puntaroinut ja itseäni soimannut. Esikoisen kanssa kaikki sujui ja nyt olen tilanteessa jossa kotona asuu täysi-ikäinen ihminen. Ajatusmaailmamme hänen kanssaan ovat niin kaukana toisistaan ja tulevaisuuden suunnitelmat kovin erilaiset. Minä olen pettynyt itseeni; en ole osannut kasvattaa määrätietoista, tiukasti eteenpäin ponnistelevaa nuorta. Mutta ehkä elämä tämänkin suhteen joku päivä kirkastuu tai sitten ei. Jostain yritän ammentaa nyt positiivista uskoa siihen että kyllä kaikki järjestyy. Vaikka se on kieltämättä vaikeaa. 

Eilen tuli postissa rikosrekisteriotteet takaisin ilman mitään saatekirjesttä. Olen ihan vakuuttunut siitä että emme ole uudelle sotelle kelvanneet. En ole jaksanut ruveta soittelemaan ja kyselemään että missä mennään. Ehkä ilmoittavat, ehkä eivät ilmoita mitään. 

Akkujen latausta

Viikonloppuna kävimme vähän lataamassa akkuja Kainuun maisemissa.  Kotonakin on lunta ja maisemat kauniita mutta jotenkin nuo tykkylumen peittämät kuuset olivat mykistävä näky. Minä en laskettele joten minä ajelin autolla rinteen päälle puita katselemaan.  Täytyy tunnustaa että kyllä vähän hirvitti autosta pois lähteä sillä puut näyttivät suorastaan pelottavilta.

Lukiolainen ei lähtenyt mukaan vaan jäi kotihenkilöksi. Ei tyttö enää viime talvena hiihtolomalla mukaan lähtenyt. Takana ovat ajat jolloin esikoinen ja tyttö olivat mukana. Mutta eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka joskus tulevaisuudessa haluavat meidät vanhat varikset lapsenvahdiksi lumilomalleen. Tosin niitä lapsenlapsia ei vielä tietääkseni ole tulossa.

Tämä lomanen herätteli mukavasti hiihtoloman odotusta. Lomaan onkin enää vain neljä arkiviikkoa ja sitten viikon lomalla Kainuussa odottaa. Kikkaralle on varattava aika hiihtokouluun sillä laskutaidot olivat haihtuneet taivaan tuuliin. Syytti tosin huonoja välineitä jotka vuokraamosta sai. Kasiluokkalainen piti pakottaa rinteeseen koska ei halunnut eikä jaksanut. Koko kesän jankutti että tulispa talvi jotta pääsisi laskettelemaan. Monta kertaa olen talven mittaan laskettelureissua ehdottanut mutta ei jaksa. Nyt kun oltiin rinteen juurella niin poika pakotettiin mäkeen.  Ja saatiin kuulla miten ilkeitä ihmisiä ollaan. Joten tiedossa erittäin mukava hiihtoloma.