Minä toivotan kaikille äideille hyvää äitienpäivää! Kauan sitten haaveilin että kunpa saisin viettää joskus äitienpäivää. Jo pienenä tyttönä haaveilin siitä miten minusta tulee suurperheen äiti. Ainoana lapsena kaipasin aina sisaruksia ja päätin että minun perheessäni on enemmän kuin yksi lapsi. Tapasin ex-mieheni 19 vuotiaana ja rupesimme rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Kun olin 22 vuotias meillä molemmilla oli vakituinen työpaikka ja elämä siinä pisteessä että päätimme luopua ehkäisystä. Haaveilin miten pian olen raskaana, neuloin jopa vauvan nutun kun kuvittelin että lapsia tehdään todella helposti. Kuukausi toisensa jälkeen petyin. Kului vuosia, pettymykset seurasivat toisiaan, elämä oli yhtä lapsen tekoa. Ex ei vielä tässä vaiheessa kokenut lapsettomuutta ongelmaksi. Minulle se oli suuri ONGELMA. Elämä ei ollut mitään muuta kuin epätoivoista halua saada lapsi. Pikkuhiljaa rupesin hyväksymään lapsettomuuteni. Olin jo yli 30 vuotias kun mies huomasi että meillähän on ongelma saada lapsia. Aloitimme lapsettomuustutkimukset ja syy selvisi heti. Me emme lapsia saisi muuten kuin koeputkihedelmöityksellä. Jonotimme ensimmäiseen IVF:ään vuoden ja eihän se tietenkään onnistunut. Toiseenkin piti odottaa melkein vuosi ja samanlainen lopputulos. Kolmas hoito tehtiin melko pian toisen jälkeen ja pettymys oli valtava kun sekin hoito epäonnistui. Tässä vaiheessa tuntui että elämä loppui siihen. En nähnyt enää mitään mieltä jatkaa elämää. Tässä vaiheessa piti myös miettiä sitä lähdemmekö hoitoihin yksityiselle vai luovummeko haaveesta saada oma lapsi. Rahaa ei ollut ja tuntui hullulta ottaa lainaa hommaan jonka lopputuloksesta ei olisi varmuutta. Toisaalta halusin myös säilyttää sen järjen joka minulla vielä tuossa vaiheessa oli. Päätimme luopua yrityksestä ja tyytyä elämään biolapsettomana.
Lapsettomien vuosien aikana olin lukenut kaiken adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta. Lehdet "unohtuivat" aina pöydälle jotta ex-mieskin näitä lukisi. Melko pian hoitojen lopettamisen jälkeen mies ehdotti että aloittaisimme adoptioprosessin. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä kun otin puhelimen käteeni ja soitin Pelastakaa Lapset ry:n Jyväskylän toimistoon. Ja pian olimmekin matkalla Jyväskylään. Prosessi alkoi ja kieltämättä vähän jännitti se riittääkö meidän tulomme ja pieni kaksiomme PeLa:n virkailijoille. Ne riittivät kyllä mutta meidän ikä oli vähän siinä ja siinä. Jokaisessa tapaamisessa meiltä kysyttiin sijaisvanhemmuudesta ja mies vastasi aina että hän ei uskalla ryhtyä sijaisvanhemmaksi koska siinä joutuu kuitenkin lapsesta luopumaan. Minä olin miettinyt sijaisvanhemmuuden jo valmiiksi ja olisin ollut siihen valmis vaikka heti. Sijaisvanhemmuutta ehdoteltiin ja viimeisessä tapaamisessa PeLa:n sossun kanssa mieheni sanoi että meille saa soittaa jos pieni vauva kotia tarvitsee.
Meni aikaa, muutimme omakotitaloon mutta puhelin oli hiljaa. Mieheni ryhtyi yksityisyrittäjäksi keväällä ja kesäkuussa soi puhelin. Pienet kaksoset olivat vailla kotia. Toisen lapsista sairas ja tarvitsi hoitoa jota voitiin antaa vain Helsingissä. Minä olisin lapset ottanut mutta mieheni oli järjen ääni tässä asiassa. Hän kysyi että mihin laitan toisen lapsen kun lähden toisen lapsen kanssa hoitoon. Mieheni ratkaisi lapsiasian ja niin soitin kyynel silmässä sossulle ettei meistä ole näiden lasten vanhemmiksi. Olin ihan varma että joudumme nyt ö-mappiin ja meille ei enää lapsia tarjota. Voi kuinka väärässä olinkaan. Sossu kiitteli meitä rohkeudesta ja siitä että uskalsimme tehdä kielteisen päätöksen. Elokuussa tuli sitten SE puhelu; pieni poikavauva tarvitsee sijaisperhettä ja me olisimme hänelle juuri sopiva perhe. Tätä emme miettineet kuin yön yli ja toivotimme pojan tervetulleeksi. Yön aikana pojan täti oli kuitenkin ilmoittanut että hän haluaa lapsen itselleen. Mutta ei kannata vielä pettyä, sanoi vanha ja viisas virkailija. Tädin perheestä tehtiin selvitys ja sen perusteella meidän koti oli lapselle sopivampi. Ja niin meistä tuli pienen pojan sijaisvanhemmat. Tänään poika on melkein 20 vuotias, nuori komea mies. Hän laittoi aamulla viestin jossa toivotti äitienpäivää sydämen kera.
Pojan tullessa meille sanottiin että toisen lapsen voisimme saada sitten kun esikoinen täyttää kolme vuotta. Kun poika oli 1,5 laitoimme hakemuksen toisesta lapsesta. Tiesimme että menee aikaa ennen kuin tulee lapsi jolle me olisimme sopiva perhe. Poika olikin sitten melkein 3,5 vuotias kun tuli puhelinsoitto pienestä tytöstä. Tyttöä mietimme vähän pitempään sillä hänen mukanaan meille tulisi paljon uusia juttuja. Mutta pohdinnan jälkeen toivotimme tytön tervetulleeksi. Nyt tyttö on 16 vuotias, lukion ekaluokkalainen.
Vaikka meillä oli kaksi lasta niin toivoimme lisää. Yhtenä päivänä tuli soitto että olisimmeko valmiita tukiperheeksi 2 vuotiaalle pojalle. Vastasin että emme ole. Muutaman päivän päästä sama kysymys ja edelleen vastaus että ei olla. Jotain kuitenkin jäi mieleeni kytemään ja soitinkin sos.työntekijälle pojasta. Ja siinähän kävi niin että pieni poika tuli meille tukilapseksi ja pysyvästi hän muutti meidän perheeseen vähän vajaa 4 vuotiaana. Nyt poika on 13v ja kipuilee kovasti huostaanoton syistä. Syyttää minua siitä että olen varastanut hänet ihanasta isin talosta ja tuonut tänne helvettiin. Äitienpäiväkortti kuvastaa hyvin hänen ajatuksiaan minua kohtaan; täyttä tyhjää.
Kun poika oli ollut meillä vähän aikaa mieheni ilmoitti löytäneensä elämänsä rakkauden ja muutti suoraan hänen luokseen. Tuossa vaiheessa tuntui että kuinka tästä selviän mutta siitäkin selvisin. Sain pitää lapset itselläni ja elämä jatkui. Tuli uusi rakkaus ja halu kasvattaa perhettä lyhytaikaisilla sijoituksilla. Tätä kautta tuli sitten nti Tättähäärä meidän perheeseen. Hän tuntui heti sopivalta jatkolta meidän perheeseen ja kun yhteistyö biovanhempien kanssa sujui niin he taistelivat oikeudessa tytön meille. Kiitos heille! Nti Tättähäärältä sain kimpun kukkia.
Äitienpäivä ei ole niin suuri juhlapäivä millaiseksi sen lapsettomana kuvittelin. Äitienpäiväperinteisiin kuului pitkään tätini luona käynti. Hän ja miehensä eivät koskaan saaneet lapsia ja me kaksi lapsetonta vietimme sitten äitienpäivää yhdessä. Toki oman äitini luona kävin mutta jotenkin nuo tädin kanssa vietetyt hetket kruunasivat äitienpäivän. Tänään kävimme äitini luona viemässä kukkia ja sitten piipahdin yksin tätini haudalla. Ruuanlaitosta sain tänään vapaata kun kihlattuni loihti meille grilliruokaa. Sitä odotin terassilla kukkakimpun ja kuohujuoman kera.
Nyt on äitienpäivä illassa. Laitan nti Tättähäärän nukkumaan ja sitten katson telkkarista Äideistä parhaan ja vuodatan muutaman kyyneleen.
Olet rohkea ja vahva nainen <3
VastaaPoista