Kun olin lapsi niin elämäni suurin haave oli tulla äidiksi. Leikin kotia oikeastaan aina ja Helena sekä Molla-Maija olivat lapsiani. Lisäksi oli liuta muitakin lapsia mutta he eivät olleet niin tärkeät kuin nämä kaksi. Olin aivan ihana äiti, lempeä ja hyvä sydäminen. Lapsilla oli säännölliset ruoka-ajat, pidin heitä sylissä ja olin mitä rakastettavin äiti. Aina ajattelin että kun saan omia lapsia niin olen maailman paras äiti ja minulla on maailman ihanimmat lapset. Lapset ovat kauniita, sosiaalisia ja hyviä kaikessa mahdollisessa. Kuvittelin miten meillä on hymytyttö ja -poikapatsaita pitkä rivi. Illat vietän jonkun kentän reunalla katsellen mainiosti pelaavia lapsukaisiani. Vapaailtoina pelaamme perheen kesken lautapelejä keittinpöydän äärellä ja olemme PERHE. Sisarukset ovat tärkeitä toisilleen ja huolehtivat toisistaan kaikin tavoin. Minä teen perheelle hyvää ruokaa jota perhe syö reippaasti ja kiitellen minua. Koulusta saan vain myöteistä palautetta ja koulun juhlissa saan nauttia lasteni hienoista esityksistä. Kevätjuhlissa loistan kun lapseni saavat stipendit kaikesta mahdollisesta.
Mutta mitä onkaan todellisuus. Ihan kaikkea muuta kuin mitä joskus ajattelin. Yhtään hymy-patsasta ei Kuusikulmassa ole eikä ole tarvinnut viettää iltoja pelikenttien laidoilla. Sentään lapseni ratsastusta olen päässyt seuraamaan kun hän kenttää kiertää hevosen selässä. Ja esikoisen kohdalla olen ollut katsomassa hänen ja bändinsä esiintymistä keikoilla. Joten ei ihan kaikki haaveet ole haihtuneet vaan muuttuneet vähän toisenlaisiksi. Perheen yhteiset pelihetket eivät onnistu, siitä pitää seiskaluokkalainen huolen. Samoin yhteiset ruokahetket ovat viime aikoina olleet yhtä helvettiä pojan taholta. Mitään yhtenäisyyttä ei tämä perhe kyllä tunne. Viime päivinä olenkin monta kertaa itkenyt sitä miten olen epäonnistunut kaikessa perheeseen liittyvässä. Eilen illalla huomasin että kuulonikin on huonontunut viimeisen vuoden aikana tosi paljon. Ja se johtuu ihan kokonaan seiskaluokkalaisen huutamisesta ja nti Tättähäärän jatkuvasta pulputuksesta. En todellakaan pysty enää kuulemaan mitään jos on hälinää ympärillä. Kuvittelin ainoana lapsena että sisarukset ovat rakkaita toisilleen ja kannustavat toisiaan kaikessa. Mutta taisin olla väärässä tai sitten meidän perhe-elämä on kaukana normaalista. Aamuisin Tättähäärän kanssa nousemme yleensä vasta silloin kun seiskaluokkalainen lähtee kouluun. Hän on tosi ilkeä Tättähäärälle ja nimittelee tätä koko ajan vauvaksi ja nössöksi. Toinen vastaa kaikkeen huutamalla ja minun mitta alkaa olla täpötäysi tätä kaikkea. Vaikka kuinka on kehitysvammainen niin siitä huolimatta ei saa käyttäytyä huonosti. Toki 4 vuotiaskin voisi olla "kuulematta" nimittelyä ym. mutta hän on vielä pieni ja minun mielestäni melkein 14v voi rajoittaa sitä mitä suustaan ulos työntää. Kun meidän perhe-elämää ajattelee siihen mitä perhe-elämän kuvittelin olevan niin olen epäonnistunut kaikessa ihan täysin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti