Ajatukset kotikäynnin jälkeen

Tänään on ollut rauhallinen päivä ja on ollut aikaa pohtia eilistä kotikäyntiä ja siitä jääneitä tunnelmia. Jotenkin päällimmäisenä on ajatus että emme osanneet tai pystyneet kertomaan meistä sitä parasta puolta. Nykypäivän sos.työntekijät ovat niin nuoria ja jotenkin tuntuu että he elävät aivan eri maailmassa kuin me vanhat varikset.  Toinen joka mietityttää on nuo meidän pitkät sijoitukset, yksikään sijoitetuista ei ole palannut kotiin. Nyt olemme kiinnostuneita lyhytaikaisesta toiminnasta ja jotenkin aistin että sossut pelkäävät ettei me pystytä lapsista luopumaan. Tättähäärä on esimerkki tästä vaikka toisaalta me emme olisi päätöksestä valittaa mutta...Hyvin tarkasti kysyivät miten pystyimme tekemään töitä toisen sijaisperheen kanssa vaikka halusimme tytön pitää ja vanhemmatkin sitä toivoivat. En tiedä osasimmeko vastata oikein. Yhteistyötä tehtiin ja ainakin omasta mielestämme hyvin ja asiallisesti. Sossujen toiminnasta en sanoisi samaa.

Eniten mietin kuitenkin nyt kysymystä Miksi otitte yhteyttä meihin? Ehkä tässä olin liian rehellinen ja sanoin että henkilökemiat sijaishuoltoyksikön kanssa ei toimineet ja Tättähäärän oikeuskäsittelyn jälkeen ne tulehtuivat kokonaan. Kerroin minkälaista postia sijaishuoltoyksiköstä sain mutta enpä tiedä uskoivatko sanoihini. Jotenkin tämä on nyt varmaan hyvin iso asia kun meidän kelpoisuutta heidän perheeksi mietitään. Ehkä katsovat että en osaa yhteistyötä tehdä enkä lapsesta luopua. Toiseksi syyksi sanoin välimatkat; heillä on kaksi kaupunkia ja yksi iso kunta vajaan 100 km:n säteellä meistä. Toki tämän hetkisen sijoittajan yksikössä on naapurikaupunki 25 km:n päässä ja sieltähän tukaritkin ovat mutta tämä on pienempi kuin tuon naapuriläänin kunta. Nykyinen sijaishuoltoyksikön päämaja on 150 km:n päässä ja toisessa läänissä se olisi 90 km:n päässä. Eli todella huomattavasti lyhyemmän matkan päässä. Varsinkin talvinopeuksilla ajaessa. Pitempään suuntaan ajetaan tasaista 80:n kilometrin nopeutta ja lyhyempään saa ajaa 100 km tunnissa. Hyvällä kelillä tämä tekee ajassa paljon.  Ajamaan olen toki tottunut ja päätiet ovatkin ihan kivoja ajella. Toisin kuin pienemmät tiet...

Onneksi sunnuntai-iltana lähdettiin porukalla hakemaan juniori tukiperheestä. Tällaisia teitä en kovin mielelläni yksin pimeällä ajele. Tosin vienti tapahtuu aina perjantai-iltaisin ja sen teen aina yksin.

Ajatuksiin jäi myös meidän koti. Siihen aikaan kun sijaisvanhemmaksi ryhdyin niin näillä seuduilla oli paljon sijaisvanhempia jotka olivat maanviljelijöitä.  Toki kaupungissakin oli sijaisperheitä mutta aika pitkälti sijaisperheet asui maaseudulla. Mutta tänä päivänä sijaisperheet ovat hyvin toimeentulevia, kodin ulkopuolella töissä käyviä perheitä. Heillä on upeat talot, loma-asunnot sekä Suomessa että ulkomailla. Kodin ja loma-asuntojen pihalla on uima-altaat ja vähintään paljut.  Monta kertaa on minulle sanottu että toimeentulo ei saa olla perhehoitajan tulon varassa vaan pitää olla myös ansiotulo josta tulee säännöllinen toimeentulo. Tästä huolimatta 18 vuotta sitten tein päätöksen että jään kotiin lapsia hoitamaan. Kuvittelin että hyvinhän kaikki sujuu; koti on kohta maksettu, miehen yritys rupeaa jossain vaiheessa tuottamaan tulosta ja hänkin voi palkkaa nostaa. Miten väärässä olinkaan!!! Nyt on talo kohta maksettu toiseen kertaan mutta mitään isoja remontteja en ole pystynyt teettämään. Koko huusholli kaipaisi ehostusta mutta tämä on kuitenkin meidän koti. Eilen en edes selitellyt miksi meillä on tämän näköistä. Olen joskus ollut ihan vihainen itselleni kun joillekin olen ruvennut selittelemään että meillä on nyt tämmöistä vanhanaikaista ja rumaa. Olkoon, ei kaikilla tarvitse olla sisustuslehtien mukaan sisustettu koti. Huoneita meillä on vähän, se on totta ja siksi lapsitoiveena onkin mahdollisimman pieni lapsi. Mutta isot ovat jo isoja ja eiköhän kohta tyttö ole kotoa muuttamassa. Siihen jää yksi huone vapaaksi. Kasiluokkalainen lähtee myös muualle opiskelemaan ja sitä kautta ainakin viikoksi jää tyhjä huone. Joten jatkossa tilaa kyllä riittää. Perhehoitajan eläkeikä on 68 vuotta ja siihen minulla on reilu 10 vuotta aikaa.

Meidän loman viettämisestä myös kysyivät ja en tiedä mitä tykkäsivät kun sanoimme että emme pidä lomaa. Me otamme pieniä irtiottoja silloin tällöin; käydään elokuvissa, konserteissa, syömässä ja tullaan yöksi kotiin. Joskus harvoin, muutaman kerran vuodessa lähdemme yöksi pois kotoa. Ilmeisesti tässä työssä pitäisi pitää säännöllisesti lomaa mutta siihen me emme tunne tarvetta. Toki joskus tulee tunne että kaipaisi sellaista normaalia elämää mutta toisaalta eihän biovanhemmillakaan ole lomaa lapsistaan. Samanlaisia irtiottoja hekin tekevät kuin me. Sossut ihmettelivät myös sitä etteivät meidän lapset käy viettämässä viikonloppuja vanhemmillaan. Jostain kumman syystä meille on sijoitettu lapset jotka eivät tapaa vanhempiaan kovinkaan säännöllisesti ja jos tapaavat niin tunti-pari kerran kuukaudessa. Jäinkin miettimään että jäikö nyt sossuille kuvitelma että me emme suostu antamaan lapsia pitempiin tapaamisiin. Luultavasti jäi...

Kaiken kaikkiaan eilisestä tapaamisesta jäi aika epätoivoinen tunne. En jaksa uskoa että tästä seuraa mitään. Rikosrekisteriotteet tilattiin eilen ja pistetään ne menemään eteenpäin kun ne postilaatikkoon saapuvat. Ehkä jossain vaiheessa joku ilmoittaa kelvattiinko vai ei. Toivossa on kuitenkin hyvä elää!