Suunnitelmat muuttuivat

Yksi puhelinsoitto voi muuttaa hyvin suunnitellun viikonlopun aivan toisenlaiseksi. Tukilapset eivät vieläkään meille päässeet ja heidän tulonsa siirtyi pari viikkoa. Tukitytöltä oli päässyt itku perjantaina kun kuuli etten voikaan heitä hakea. Tättähäärä on valittanut tämän päivän miten ikävä hänellä on kavereita.

Viikonlopun suunnitelmat muuttuivat perjantaina kun koulusta soitettiin että kasiluokkalaisella koskee tosi kovasti päähän ja voisitko tulla pojan hakemaan. Hain pojan ja muutaman tunnin päästä oltiinkin jo keskussairaalan lastenosastolla tarkkailussa. Tässä vaiheessa huokasin helpotuksesta ja tilasin itselleni kyydin kotiin. Vaikka matka on pitkä niin ajattelin että haluan nukkua yön omassa sängyssä. Poika oli hyvässä hoidossa ja olin varma siitä että kaikki on aivotärähdyksestä huolimatta hyvin. Kuten olikin! Aamulla soittivat ja pojan sai hakea kotiin.  Ainekset pahempaan olivat olemassa mutta onneksi tällä kertaa selvittiin "vähällä".  Tänään asian jälkipuintia on koulussa tehty ja mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. Toivon suuresti että tämä tilanne opetti kaikkia koululaisia ja saa vähän miettimään omia tekojaan ja niiden seurauksia.

Itse olen miettinyt sitä miten elämä voi todella muuttua yhdessä hetkessä. Yksi puhelinsoitto saa aikaan että kaikki muu jää sivuun. Minulta jäi biojäteastia keskelle eteisen lattiaa kun lähdin poikaa hakemaan. Onneksi joku oli sen vähän syrjempään siirtänyt. Monenlaista ennätti ambulanssimatkan aikana miettiä kun kaksi tuntia autossa istui. Ei ollut onneksi kiire niin ajettiin ihan nopeusrajoitusten mukaan. Mitä sitten jos olisi ollut kiire? Mitkä olisi ajatukset olleet siinä tilanteessa? En uskalla edes ajatella. Vaikka arjen kiireen keskellä välillä tuntuu että on tämä rankkaa ja ei tätä selväpäisenä kestä niin tuossa tilanteessa kaipaa sitä normaalia arjen hässäkkää ja arjen tunteita. Toivoo ja rukoilee että ei löytyisi mitään vakavaa. Vaikka omalla tavallaan tiesin että ei tässä mitään hätää ole niin jossain takaraivossa kuitenkin jyskytti että entäpä jos onkin. Mietin jo valmiiksi sitäkin että miten soitan pojan syntymä-äidille tapahtuneesta jos pojalle on nyt jotain vakavaa sattunut.  Nyt ei tarvinnut itse soittaa vaan poika sai soittaa kuulumisensa itse kun kotiutui.

Tänään aloitin uuden viikon onnellisena siitä että ollaan kaikki terveitä ja koko perhe on kotona. Kiitos siitä lähti myös "yläkertaan".