Tässä olemme me; meidän perheen isä ja äiti. Tukityttömme teki meille näin hienon piirustuksen.
Tämä kuukausi on ollut muutosten aikaa monessa mielessä ja yksi suuri muutos on se että minun siviilisääty on nyt avoliitossa. Vuodesta 2009 olen siviilisäädyn kohdalle merkinnyt että eronnut ja nyt onkin opettelemista muistaa oikea sääty. Periaatteessa avoliitossa olemme asuneet jo vuosia mutta puolisolla on ollut oma asunto ja hän on sinne henkikirjoitettu joten kaikissa virallisissa papereissa olen ollut eronnut ja yksinhuoltaja. Kelalta en aikoinaan yh-korotus lapsilisiin ottanut joten nyt ei tarvitse sinnekään mitään ilmoitella.
Minulle tämä liitossa oleminen on toistaiseksi vaikeaa. Vaikeaksi kaiken tekee se että toinen on nyt kotona kaiken aikaa. Olen tottunut hoitamaan kaiken yksin, tekemään päätökset yksin ja tekemään asiat omalla tavallani. Olen ajatellut että oma tupa, oma lupa. Tupa on edelleen oma ja siitä en missään nimessä luovu koska olen sen jo kahteen kertaan maksanut. Mutta omasta tuvasta huolimatta pitää ottaa nyt huomioon että tämä on myös toisen aikuisen koti. Toki se on ollut ennenkin mutta nyt ihan virallisesti. Kumpikin joutuu tekemään paljon kompromisseja kun ollaan 24/7 yhdessä. Muutaman kerran olen karannut yksin kauppaan ja kierrellyt hyllyjen väleissä mahdollisimman. Nyt laitoin kaikki ipanat ja miehen urheilukentälle palloa potkimaan jotta saan olla hetken yksin omien ajatusteni kanssa. Pääkoppa kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta. Ensimmäinen kuukausi on nyt takana, tavarat löytäneet paikkansa ja uskon että kyllä me aikuisetkin oman paikkamme löydämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti