Ikäkriisi

Minua vaivaa ikäkriisi ja siitä johtuen oli pakko aamulla kaivella kukkakengät jalkaan. Siitäkin huolimatta että lunta ja jäätä on vielä ihan reippaasti. Mutta jotenkin tuntuu että kukkakengät jalassa en ole se vanha, ruma ja lihava nainen joka minua aina peilistä katsoo.

Ikäkriisi vaivaa taas jälleen kerran. Tuntuu että elämä on pian ohi eikä mitään enää ole odotettavissa. Syksyllä täytän 57 vuotta ja kaikki mistä olen joskus haaveillut ovat saavuttamatta ja jäävätkin saavuttamatta. Tätä työtä haluaisin tehdä mutta joka paikassa otetaan huomioon ikä ja olen aivan liian vanha äidiksi. Kuopioon perustetaan SOS-lapsikylä mutta en viitsi edes kysyä sieltä työpaikkaa ikäni takia. Lapsikylävanhemmuus on ollut unelmani jo pitkään ja eron jälkeen kyselenkin mahdollisuutta vanhemmuuteen. Mutta siinä vaiheessa vanhemmuus tyssäsi siihen että minulla on liian monta sijoitettua. Minun perheeseeni ei olisi mahtunut kuin enintään yksi tai ehkä kaksi lapsikylän sijoittamaa lasta. Nyt ehdotin meidän perheen toiselle aikuiselle lapsikylävanhemmuutta mutta hän sanoi ettei hänen pällinsä kestä sitä rumbaa mikä siitä vanhemmuudesta aiheutuu. Hän olisi sentään minua 10 vuotta nuorempi ja työikää paljon enemmän jäljellä kuin minulla.

Äidin luona kävin tänään ja tuon käynnin jälkeen tuli tunne että en halua tulla vanhaksi. Kotipalvelun viestit vihkossa ei ollut kivaa luettavaa vaikka olinhan itsekin asian huomannut. Äiti ei osaa laittaa pikkuhousunsuojia roskikseen vaan "kuivattaa" niitä vessassa. Monta kertaa olen asiasta sanonut mutta ei se auta. Kuten ei moni muukaan sanominen. Kävin tänään ensin tarkistamassa äidin jääkaapin ja lähdin sitten kauppaan. Sillä aikaa äiti oli laittanut oven lukkoon ja kun tulin kaupasta soitin ovikelloa. Minulla on myös avain mutta kädet oli täynnä kauppaostoksia ja päädyin soittamaan ovikelloa. Kesti aikansa kun äiti tuli ovea avaamaan. Kun menin sisälle niin kuulin että turvapuhelin hälyytti. Ilmeisesti äiti oli painanut turvapuhelimen nappia kun ovikello soi.  Sanoin äidille että nyt kysellään turvapuhelimessa että onko sinulla hätä.  Äiti meni selittämään että ulko-ovi on lukossa. Huutelin sivusta että ei täällä mitään hätää ole.  Sitten puhelimesta kuului että apua tuntuu olevan paikalla joten heippa.  Tässä vaiheessa tuli tunne että itse en todellakaan halua olla koskaan tuossa tilanteessa. Miten ihmeessä saan pidettyä itseni "täysjärkisenä" myös vanhana?  Äidin luona minulle tulee aina niin avuton mutta samalla myös niin vihainen olotila.  Miten ihminen voi mennä sellaiseksi että ei ymmärrä mitä pitää tehdä ja mitä ei.  Äiti on aina korostanut sitä miten hän on "syntynyt luutu kädessä" ja on niin siisti ihminen. Missä ihmeessä se siisti ihminen nyt on?  Siivousfanaatikko hän on aina ollut mutta nyt siitä fanaatikosta ei ole mitään jäljellä. Ja se tuntuu minusta niin surulliselta ja samalla niin toivottomalta. Onko tuossa myös minun tulevaisuus?