Elämä tuntuu niin raskaalta ja päivä päivältä vaikeammalta. Tuntuu että meillä vaan riidellään ja huudetaan. Mummo huutaa minulle mummolassa, mikä ei kelpaa ja sekoittaa kaiken minkä minä yritän siellä järjestää. Monta kertaa on tullut mieleen että kummassakin huushollissa heitän hanskat tiskiin ja sanon että kiitti mulle riitti!
Kaiken tämän keskellä koin eilen yhden tähtihetki. Ajelin miniän kanssa heti aamusta 100 km:n päähän. Siellä, urheilukentällä, järjestettiin heinäkuussa armeijaan menneiden valatilaisuus. Kentällä 1800 nuorta ja siellä seisoi ryhdikkäänä minun esikoiseni. Tuli ihan kyynel silmäkulmaan kun hänen osasto suoritti ohimarssin ja näin komean poikani. Tilaisuudessa puhunut pappi sanoi miten aika kuluu niin nopeasti ja tuntuu että vuodet ovat päiviä ja päivät tunteja. Siltä minustakin eilen tuntui. Vastahan minä sain syliini pienen, 5 viikon ikäisen poikavauvan. Nyt tuo vauva seisoi ryhdikkäänä ja komeana antamassa valan jossa vannoi puolustavansa Suomea aina. Eilen tuntui että olen onnistunut kasvatustehtävässäni ihan hyvin. Katsoin myös vierelläni istunutta kaunista nuorta naista. Kaksi vuotta nämä nuoret ovat kulkeneet yhteistä tietä ja olen onnellinen siitä että juuri tämä ihana tyttö on miniäni. Toivon ja rukoilen että rakkaus kestäisi sinne elämän loppuun saakka. Mutta jos ei kestäkään niin toivon että saisin jatkaa tämän ihanan tytön ystävänä senkin jälkeen.
Eilisen tähtihetken jälkeen jatketaan elämää kotona joka tuntuu niiiiiin raskaalta.
Voi kuinka olen iloinen, että sinulla on esikoinen josta voit olla noin ylpeä. Ja miniä. Ja kotona pieni neiti, jolle saat alkaa järjestää ihan omaa tyttömäistä huonetta! Arjen tsempit sinne Kuusikulmaan! Kyllä kaikki aina järjestyy.
VastaaPoista