Suku on pahin

vai miten se sanonta menikään.  Minä en ole ollut koskaan sukurakas ihminen ja se on tullut varmaan verenperintönä isältäni. Ja ehkä äidiltänikin. Emme koskaan kyläilleet kovin paljon ja sukulaisiin pidettiin yhteyttä harvakseltaan. Äidilläni on yksi sisko ja isälläni sisaruksia vähän enemmän.  Nyt on isän puolelta jäljellä kaksi tätiä ja serkkuja jonkin verran.

Näitä sukulaisasioita rupesin miettimään eilen aamulla sen jälkeen kun vastasin "oudosta" numerosta tulleeseen puheluun. Soittaja oli äitini siskon poika eli serkkuni. Hän kertoi että äitinsä on kaatunut pihalla ja matkalla ambulanssilla keskussairaalaan. Kotona hänen 86 v isänsä ja hän on Ivalossa lomalla. Hän pyysi että voisinko käydä isän luona, lämmittää ruokaa ja olla hetken seurana. Serkkupoika oli saapunut Ivaloon edellisenä iltana ja sanoi lähtevänsä heti kotimatkalle. Mutta matkaa 900 km joten ei ihan heti isän tukena ja turvana ole. Lupasin mennä sillä tätini koti on meidän lähellä. Siellähän papparainen oli ja kovin oli huolissaan siitä tuleeko vaimo enää kotiin. Tädilläni on ikää yli 80v mutta on paljon pirteämpi kuin äitini. Yritin vakuutella että kyllä varmasti vielä kotiin tulee. Ruokaa ei suostunut syömään mutta seura kyllä kelpasi. Siinä istuttiin yhdessä pirtin pöydän ääressä ja juteltiin niitä näitä. Vähän väliä puhe meni tätiin ja hänen kaatumiseen. Huoli ja hätä puolisosta oli valtava.  Kävin vielä iltapäivällä istumassa hetken aikaa ja yritin vakuutella että kyllä kaikki hyvin menee. Juteltiin myös siitä että kuka heidät perii. Sanoin että tietenkin poikanne perii teidät. Mutta kuka perii pojan, se on nyt suuri huoli.  Minä ja tämä serkkupoika olemme lapsettomia ja meihin tämä äidin puoleinen suku sitten päättyy.  Joten omalla tavallaan huoli on varmaan suuri että mihin päätyy suurella vaivalla hankitut rahavarat.  Pienesti ja vaatimattomasti ovat aina eläneet kuten minun vanhempani ja eivät varmaan haluaisi rahojaan "heittää hukkaan".   Pankkikirjankin näytti jotta tiedän että heillä on arkkurahat kasassa. Minunkin vanhemmille on/oli tärkeää että arkkurahat ovat kasassa. Ja siitä usein isälle sanoinkin että ei tarvitse huolehtia, arkkurahat on kyllä tallessa. Nyt on arkku ja hautakivikin maksettu ja isäni saa levätä rauhassa.

Näin ainoana lapsena sitä tuntee itsensä todella yksinäiseksi. Ja kun tulee hätä niin kenelle soittaa. Serkkuni soitti minulle mutta kenelle minä soittaisin.  Sitä olen nyt miettinyt ja vielä en ole vastausta löytänyt. Ehkä nyt soittaisin miniälle sillä hän on täällä lähellä. Tai en tiedä.  Jotenkin tuntuu että ei minulla ole ketään sellaista ihmistä jota haluaisin "vaivata" omilla ja minulle kuuluvilla asioillani.  Viranomainen olisi varmaan se ainoa jolle soittaisin.   Itselleni tulee elokuussa taas ikää vuosi lisää ja vanhuus taitaa jo kolkutella ovella. Välillä ihan pelottaa ajatus vanhuudesta.  Yläkertaan olen toiveen heittänyt että jos vain mahdollista niin näkö ja muisti saisi pelata loppuun asti. Mielellään toki kaikki muukin mutta nuo olisi kaksi tärkeintä toivetta. Saa nähdä kuinka mamman käy..