Kuolinsiivous

KonMari alkaa olla menneen talven lumia mutta tämän hetken kuumin juttu siivousrintamalla on kuolinsiivous. Joku ruotsalainen on tästä kirjankin tehnyt ja kirja on saanut suoren suosion. En tiedä joko kirjaa on suomennettu vai ei. En kuitenkaan usko että itse tulen sitä lukemaan koska asia on aika selkeä ilman kirjan oppejakin. Siivota kannattaa jo hyvissä voimissa ollessaan ettei perillisille jää valtavaa siivous- ja jätteiden hävitys-urakkaa.

Perinteistä viikkosiivousta (joka toinen viikko tehtävää) aloittelin tänään tuulettamalla petivaatteet ja vaihtamalla lakanat. Siinä samalla tuli tuo kuolinsiivous mieleen.  Kunpa itse osaisin olla järkevä ja ryhtyä varastoita tyhjentämään hyvissä ajoin. Eli oikeastaan jo nyt. Omat vanhempani ovat pula-ajan lapsia ja kaikki mahdollinen, jopa rikkinäinen, laitettiin talteen sillä ajatuksella että sitä saattaa joskus vielä tarvita. Eli lapsuudenkotini on täynnä tavaraa ja suurin osa niistä ihan turhaa ja kaatopaikalle menevää. Kun vanhempani "salolta" kirkonkylälle muuttivat niin mukaan lähti vain keittiönpöytä, olohuoneesta sohvakalusto, telkkaripöytä ja lipasto joka on ostettu v. 1960. Makuuhuoneesta muutti sänky. Kaikki muu jäi lahoavaan ja homeiseen mökkiin, lisäksi suuri varasto täynnä kaikkea mahdollista. Minä olen vuosien saatossa käynyt jotain hakemassa ja nyt tuntuukin että mummolassa on vain joutavaa tavaraa. Olen monesti ollut tosi vihainen vanhemmilleni että miksi he eivät tuota kotipaikkaa koskaan tyhjentäneet ja esim. myyneet tonttia. Nyt isä on kuollut, äiti ei osaa tehdä mitään päätöksiä. Minun ristinä on rähjä mökki täynnä kaatopaikkatavaraa. Tonttikaan ei ole minkään arvoinen. En tiedä miten tuon kaiken saa hävitettyä?  Esikoinen oli jo kysellyt palokunnalta voisiko palokunta polttaa mökin harjoituksissaan mutta eivät kuulemma tarvitse tällä hetkellä harjoituskohteita. Olivat sanoneet että voi mökin polttaa itsekin kunhan vain muistaa heille ilmoittaa. Sitä en todellakaan rupea tekemään. Mielessä on myös ollut että jostain tilaan purkufirman purkamaan koko höskän. Mutta pitäisikö se tyhjentää ensin? Tonttikin on kasvanut umpeen sillä en ole vanhassa mummolassa moneen vuoteen käynyt. En yksinkertaisesti ole jaksanut pitää sitä kunnossa kun on tämä oma koti (omakotitalo) ja mummola jossa minua tarvitaan sisähommissa melkein päivittäin. Jotenkin tuo vanha mummola on niin suuri rasite että välillä se meinaa painaa hartiat kasaan. Tätä samaa tunnetta on omille perillisilleni  halua jättää ja siksi olisikin aika aloittaa tavaroiden systemaattinen hävittäminen. Jos hyvin käy niin ennätän päästä talostakin eroon sillä kohta en enää tarvitse näin isoa taloa. Nuoret muuttaa yksi kerrallaan pois kotoa ja ei minun perheeni enää kasva. Mahdun vähän pienempäänkin rivitaloasuntoon. Pääsee nuoriso sitten paljon helpommalla jos asun vuokra-asunnossa vähäisen tavaramäärän kanssa.  Vaikka vanhempani eivät paljon mukaansa ottaneet niin kyllä mummolan vaatehuoneessa on roinaa siivottavaksi siitäkin huolimatta. Ja niin on varmaan minunkin jälkeeni. Toki tavaroista voi keskustella jo etukäteen ja jos tuntuu ettei kukaan halua jotain tiettyä tavaraa niin voin laittaa sen vaikka heti myyntiin. Valokuva-albumit ovat varmaan asia joita ei kukaan halua. Ja niitähän minulla riittää sillä rakastan valokuvia. Kaikille lapsille olen tehnyt omat albumit, paitsi Tättähäärän albumi on vielä aloittamatta. Kun lapsilla on omat albuminsa niin tuskin kukaan haluaa niitä minun albumeja. Eihän he ketään tunne, ainakaan niistä vanhoissa kuvissa olevista ihmisistä.

Samalla kun mietin kuolinsiivousta niin mietin sitä että olen pian sukuni ainoa jäsen. Minulla ei ole sisaruksia joten äidin kuoleman jälkeen olen ainut juuri tästä sukuhaarasta. Ja kun minä kuolen niin kaikki loppuu siihen. Äidilläni on yksi sisko ja hänellä yksi poika eli minulla on tätä kautta yksi serkku. Serkkuni on lapseton poikamies ja varmaan lapsettomaksi jääkin.  Isäni puoleinen suku jatkuu kyllä sillä isän sisaruksilla on lapsilla. Serkuillani on myös lapsia ja osalla jopa lapsenlapsia eli sitä kautta suvun jatkuminen on hyvin varmistettu. Isän sisaruksista yksi oli lapseton ja hänen kanssaan pystyin omaa lapsettomuuttani jakamaan vaikka ikäeroa meillä oli yli 40 vuotta. Hän osasi iloita minun kasvavasta perheestä vaikka hän ja miehensä eivät koskaan itse uskaltautuneet "kasvattivanhemmiksi".  He olivat uskovaisia ihmisiä ja luottivat siihen että kun Jumala on heidät lapsettomiksi luonut niin heitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Minun uskoni on taas se että omia biolapsia en juuri sen takia saanut koska Jumala katsoi minut kelvolliseksi kasvattamaan muiden synnyttämiä lapsia jotka kotia tarvitsevat.

Näin syvällisiä ajatuksia voi ajatella kesken lakanan vaihdan, pyykin ripustuksen, ruuan valmistuksen lomassa (kaalilaatikko muhii leivinuunissa) ja aakkosten opettelun välissä.