Nyt olemme saaneet ensilumen tänne itäiseen Suomeenkin ja näkymä muumimamman keittiöstä on valkoinen. Päivä oli aurinkoinen ja tosi ihana talvipäivä. Hyvä oli meidän ulkoilla ja haukata happea kaiken touhun keskellä.
Äidilläni oli tänään tapaaminen muistihoitajan luona. Käydään tapaamassa "akkaa" puolenvuoden välein ja aika menee kyllä tosi nopeasti. Äiti sanoikin että taasko sinne akan luokse pitää mennä. Minusta siellä on ihan kiva käydä juttelemassa vaikka mitään muistitestejä ei äidille enää tehdäkään. Paino ja verenpaine mitataan; molemmat erittäin hyviä. Tosin saisihan äiti enemmän painaa, paino tällä hetkellä 45 kiloa. Muistihoitajalle äiti kertoi että elämä sujuu ihan hyvin vaikka ei mitään muistakaan. Joten kun äiti on elämäänsä tyytyväinen niin se saa riittää meille muillekin. Riittää kun huolehdin jääkaappiin ruokaa, pesen pyykit ym. arkeen liittyvän. Minun ei kannata stressata itseäni sillä ettei äidillä ole virikkeitä eikä mitään muuta elämää kuin elämä neljän seinän sisällä. Kerran vanhus on siihen tyytyväinen niin miksi sitä elämää muuksi muuttamaan.
Kun lähdettiin terveyskeskuksesta kotiin päin niin päätin että nyt ajellaan vähän. Ajoin ensin lähelle sitä taloa jossa vanhempani asuivat kun minä synnyin. Kysyin että onko tuttu talo. Ei kuulemma ollut koskaan taloa nähnytkään. Sitten ajoin omalle kotikadulleni ja pysähdyin kotini kohdalle. Kysyin että tiedätkös kenen talo tämä on. Ei tiennyt ja ei ole kuulemma koskaan talossa käynyt. Kerroin että se on minun ja lasten koti ja sitähän äiti pitkän aikaa ihmetteli. Sinun talo, oletko siinä jo pitkään asunut jne. Kirkonkylän läpi ajaessa äiti tunnisti muutamia taloja mutta kovin tunteminen vähäistä oli. Näissä hetkissä tulee hyvin surullinen olo mutta eipä sureminen auta. Minun elämä jatkuu ja minun on elämääni jatkettava. Äidin elämä loittonee päivä päivältä muistamattomuuteen ja se minun on vain hyväksyttävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti