Kohtaamisia

Viikossa on viisi arkipäivää mutta jostain kumman syystä tämä päivä oli täynnä ohjelmaa. Mutta ei haittaa! Päivän aikana kohtasin monenlaisia ihmisiä ja päivästä jäi oikein mukava mieli.

Aamulla heti herättyäni menin hemmottelemaan itseäni hierojan käsittelyyn. Joululahjaksi sain lahjakortin ja vasta viime viikolla sain aikaan sen verran että varasin itselleni ajan. Hieroja on tuttu jo yhteisiltä kouluvuosilta ja juttua riittää koko hieronnan ajan. Välillä kiljaisen tuskasta kun tuntuu niin kipeältä mutta sitten taas jatketaan jutustelua. 

Hieronnan jälkeen kiirehdin hakemaan äitini ja mentiin muistihoitajalle. Hänelle olin jo soittanut aikaisemmin ja kertonut asioista. Nyt hoitaja kyseli äidiltä kaikkea ja kyyneleet silmissä kuuntelin miten äiti kertoi ettei miehen kuolema tuntunut miltään eikä hän ole itkenyt koska ei itkeminen mitään auta. Ehkä äiti on todella kätkenyt kaikki inhimilliset tunteensa jonnekin syvälle sydämeen ja ne ei pääse sieltä ulos. Muisti- ja masennustestit teki ja eihän tulokset hyvät olleet. Masennustestin tulos sama kuin helmikuussa mutta muistitesti oli mennyt todella alaspäin. Kaksi vuotta sitten otetuissa pään magneettikuvissa näkyy kuulemma selvät muutokset otsalohkossa mutta jostain kumman syystä äidin muistilääkekokeilu lopetettiin kun lääke ei auttanut. Miksi ei kokeiltu jotain toista merkkiä? Nyt äiti siis odottaa aikaa tk:n lääkärille ja neurologille. Mitäänhän ei ole enää tehtävissä; muisti ei palaudu mutta jos saataisiin edes jonkin verran elämäniloa ja hitunen omatoimisuutta takaisin. Toivossa on hyvä elää!

Iltapäivällä kuskasin ipanoita terapiassa ja terapian jälkeen vein hra 13v:n väkisin kenkäkauppaan. Kenkiä tarvitsee mutta kun kaikki on niin huonoja. Jätin pojan ja kauppiaan keskenään kenkiä katsomaan ja sovittaman sillä minun läsnäoloni ei ollut pojalle tervetullutta. Ja kuinkas kävikään; kauppias löysi pojalle kengät jotka poika lopulta jalkaansa kelpuutti. Siinä odotellessa katselin käsilaukkuja ja eräs pinkki laukku ylähyllyltä huuteli: OTA MINUT, OTA MINUT. Enhän minä sitä raukkaa voinut sinne jättää vaan otin mukaani arkeani piristämään.

Illalla meillä kävi ihana pariskunta. Pariskunta käy parhaillaan juuri Pride-koulutusta ja miettivät kovasti onko heistä sijaisvanhemmiksi. Priden kouluttajat kysyivät minulta lupaa että saavatko antaa nimeni ja numeroni tälle pariskunnalle. Pariskunta on biolapseton ja miettii että voiko todella olla sijaisvanhempi jos ei ole omia lapsia.  Minähän olen biolapseton ja kouluttajien mielestä oikea ihminen puhumaan sijaisvanhemmuudesta. Ja onhan kihlattunikin lapseton joten toivotimme pariskunnan tervetulleeksi. Tänään he tulivat ja melkein kolme tuntia sijaisvanhemmuudesta juttelimme. He kysyivät mikä heitä askarruttaa ja me vastasimme. Kerroimme myös omia kokemuksia tästä hommasta. Minähän tykkään puhua sijaisvanhemmuudesta tosi paljon. Se aihe on sydäntä lähellä ja siitä riittää puhumista vaikka kuinka paljon. Jälleen kerran huomasin että olimme heti samalla aaltopituudella pariskunnan kanssa kun he meille tulivat. Olen aina sanonut ja sanoin heillekin että vain hullut tähän hommaan rupeavat.  Jos ajattelisi järjellä niin kuka rupeaisi työhön jota tehdään 24/7 ja tuntipalkka on aivan onneton. Minulla taitaa tällä hetkellä olla yhden lapsen osalta n. 2 euroa. Mutta eihän tätä rahan takia tehdäkään vaikka siitä työstähän minä toimeentuloni saan.