Viime päivinä on taas tullut muisteltua isää ja muutenkin ajatukset pyörineet menneessä. Pakko oli kaivella valokuva-albumit ja etsiä sieltä se kuva joka on piirtynyt silmien verkkokalvolle ja jollaisena haluan vanhempani muistaa.
Kuva on otettu vanhempieni ainoalla ulkomaanmatkalla; Pohjois-Norjassa. Minä ja ex-mieheni saimme vanhempani houkuteltua mukaan autoreissulle Norjaan. Reissu tehtiin 90-luvun alussa ja se kesti muutaman päivän. Isäni ei ole koskaan kauaa poissa kotoa viihtynyt joten aika pikaisesti oli nytkin reissattava. Jotenkin tässä kuvassa vanhempani näyttävät iloisilta ja onnellisilta. Jopa äitini! Äiti on tässä suurinpiirtein saman ikäinen kuin minä nyt, eli pian 56 vuotias. Hän on ollut eläkkeellä jo muutaman vuoden ja eläkkeellä on isäkin. Ikää hänellä n. 60 vuotta. Kahdestaan elivät ja olivat pienessä, ilman mukavuuksia olevassa kodissaan. Sinne kotiin isä oli vielä viimeisinä elinpäivinään menossa. Se oli se koti jossa vanhempani elivät melkein 40 vuotta.
Tämä on mummolan tätä päivää; isälle katetut ruokailuvälineet. Joka päivä äiti kattaa nämä isän paikalle ja se on minusta jotenkin niin surullista. He olivat naimissa melkein 56 vuotta ja aina äiti on nämä ruokailuvälineet isälle paikoilleen asettanut. Vaikka viimeisinä vuosina he eivät paljon puhuneet niin siitä huolimatta toinen oli läsnä ja isä antoi eräällä tavalla äidille voimaa olla tässä päivässä ja tässä ajassa. Nyt kun isää ei enää ole niin äiti elää jossakin, en tiedä missä. Kauppalista on edelleen samanlainen; kaaliloota, lihakeitto, perunaloota, marjapuuro, leipä, maito. Tämän listan äiti on kirjoittanut viimeisen kuusi vuotta. Nyt otan listan, pistän sen taskuun ja ostan kaupasta kaikkea muuta. Valion mansikkarahkaa, jotain jogurttia, riisipuuroa. Joskus ostan lihakeittoa ja kaalilootaa mutta yleensä ne joudun laittamaan roskiin. Tänään luin "reissuvihkoa" ja kotipalvelu on useana päivänä kirjoittanut ettei suostunut syömään aamupalaa, väitti syöneensä jne. Ketään ei voi pakottaa syömään mutta kyllä tämä niin surulliselta tuntuu. Yritän keksiä erilaisia ruokia ja makuja joita mummolaan vien mutta turhaan. Kun ei ole nälkä, on äitini vakiolause. Melkein itkettää aina kun kuulen sen.
Ihana kuva vanhemmistasi <3
VastaaPoista